Kohta tulee kolme viikkoa kuluneeksi siitä kun toheloin polkupyörälläni ja makaan siis edelleen sohvalla jalka kohotettuna ja ranteet sökönä. Parantumista ei ainakaan auttanut neljän päivän loma Las Vegasissa, jonka jälkeen neljä päivää vierailijoiden viihdyttämistä Houstonissa.

Las Vegas oli aivan superihana loma mutta koska olimme koko ajan menossa ei ranteet ja nilkka saanut levättyä ollenkaan. Neljäntenä päivänä menimme Death Valleyyn, jossa luonnollisesti haikkasin monta kilometriä aavikossa. Nilkka näytti vesimelonilta sen jälkeen.

Oma vika että parantuminen on kestänyt näin kauan ja pakko myöntää, että tämä pikkuhiljaa alkaa käydä hermoille. Herään aamuyöstä särkyyn ja päivän aikana nilkka turpoaa, koska en malta maata paikoillaan. Sattuu painaa mikroaaltouunin nappulaa, puhumattakaan läppärillä kirjoittamista. Tämänkin postauksen kirjotan puhelimella, koska ranteet ei oikein tykkää kirjottamisesta läppärin näppiksellä.

Mutta se valittamisesta. Palataanpas takaisin Las Vegasiin. Lähdin extempore matkalle Las Vegasiin, koska siskoni miehensä kanssa löysivät huippuhalvat lennot Californiaan ja ajoivat Nevadaan viikoksi. Päätin lähteä neljäksi päiväksi heidän kanssaan lomailemaan ja voi että oli mukavaa. Teimme ruokaa yhdessä, kävimme muutamassa showssa ja otimme aurinkoa uima-allasalueella. Kuitenkin loman kohokohta oli vierailut Nevadan upeaan autiomaahan.

Tähän väliin haluan huomauttaa, ettei yhtäkään tämän postauksen kuvista ole korjattu kuvankäsittelyohjelmalla. Paitsi Star Wars -kuva on tehty kollaasiksi. Kuvia ei tarvinnut korjata. Valo oli aivan uskomattoman upea.

Red Rock Canyon ja ensikosketus vuoriin
Teimme päiväretken Las Vegasin lähellä sijaitsevaan kanjoniin, enkä voi sanoin kuvailla tunnetta kun lähestyimme vuoria. En edes tajunnut alkukesästä kuinka littana eteläinen Teksasin osavaltio on. Olemme nyt ajaneet Teksasissa ja Louisianassa niin paljon, että voin sanoa kaipaavani edes pientä mäennyppylää. Mies on Louisianasta kotoisin, joten häntä ei vaikuta häiritsevän ikuinen suomaisema tai sokeriruokoviljelmät. Eihän Suomessa nyt mitään Alppien kokoisia vuoria ole, mutta kyllä esimerkiksi Helsingissä pääsee nopeasti kiipeämään pienelle mäennyppylälle ja katselemaan kauniita maisemia. Joten, kun ajoimme Red Rock Canyoniin istuin silmät suurena ihailemassa upeita maisemia. Vaihtelut korkeudessa tuntui korvissa ja oli vaikeeta saada paineet korvissa tasaantumaan, puhumattakaan hengityksen tasaantumista muutaman metrin kävelyn jälkeen.

 

Red Rock Canyon sijaitsee ihan Las Vegasin lähellä, vain puolen tunnin ajomatkan päässä, mikä tekee siitä aivan loistavan puolipäivän matkakohteen. Kanjoniin pääsee ajamaan näppärästi autolla yksisuuntaista “scenic route” -tietä pitkin. Puisto aukeaa aamukahdeksalta ja pääsymaksu (15 dollaria per auto) maksetaan heti ensimmäiseksi. Reitti kokonaisuudessaan ei ole pitkä ja kestää vain 35 minuuttia ajaa läpi, mutta matkalla on niin paljon nähtävää, että meillä meni noin 4 tuntia koko matkaan. Olisimme helposti voineet viettää koko päivän puistossa, mutta olimme huonosti varustautuneet veden ja syötävän suhteen, joten kaikki haikit eivät toteutuneet.

Kävelimme kuitenkin yhden pidemmän aavikkoreitin vesiputoukselle asti, vaikka ei tähän aikaan vuodesta vedestä ollut tietoakaan. Kaikkein kummallisinta oli kuinka vihreetä keskellä erämaata voikaan olla. Ja miten keskellä ei mitään voi olla elämää. Red Rock Canyonissa asuu muun muassa kilpikonnia, maaoravia, tarantelloja ja kalkkarokäärmeitä, mutta me ei ikävä kyllä nähty mitään eläimiä. Paitsi muutama maaorava, jotka eivät pelästyneet turisteja.

Kaikenkaikkiaan Red Rock Canyon oli aivan loistava vierailun kohde, eteenkin tällaiselle liikuntarajoitteiselle. Paras hetki päivän aikana oli kuitenkin ihan viimeinen pysähdys kanjonin näköalatasanteelle. Lähdin kävelemään autiomaahan yksin ja jäin kuuntelemaan hiljaisuutta. Täysin hiljaista. Nyt ymmärrän miten joku haluaa asua keskellä ei mitään. En muista mikä olisi ollut yhtä rentouttavaa, kuin hiljaisuuden kuunteleminen.

Death Valley – kuoleman laakso
En ole ihan varma mistä moinen nimi on tullut, mutta voin kyllä ymmärtää mistä moinen nimi tulee. Death Valley on valtava, maapallon kuumin paikka, jossa kuitenkin eniten onnettomuuksia tapahtuu tulvissa, ja on täynnä myrkkykäärmeitä ja tarantelloja, puhumattakaan vihaisista aaseista.

En edes muista milloin kuulin ensimmäisen kerran Kuolemanlaaksosta, mutta olen aina halunnut laaksossa käydä. Oli jotenkin epätodellinen olo kun ajoimme aikaisin aamulla kahden tunnin matkan Las Vegasista Death Valleyyn. Pääsymaksu laaksoon oli 30 dollaria per auto, jonka olisi voinut maksaa maksuautomaattiin, mutta ajoimme vierailukeskukseen. Saimme hyvän kartan ja muutamia vinkkejä laaksoon. En edes tajunnut kuinka iso laakso oli, ennen kuin olimme ajaneet ympäri puoli päivää ja nähtävää oli vielä vaikka kuinka.

Olimme paremmin varustautuneet päivään ja luulin ensin, että ruokaa olisi ollut liikaa, mutta todellisuudessa kaikki matkustaminen, haikkaaminen ja korkeuden vaihtelut vei energiaa yllättävän paljon. Emme tainneet viedä takaisin mitään eväistämme.

Haikkasimme suolatasangolle, Badwater -järvelle, mikä on Yhdysvaltain alin paikka – noin 85 metriä merenpinnan alapuolella. Vierailimme tasangolla sopivaan aikaan, myöhään syksyllä ja aamupäivästä, jolloin ei ollut niin kuuma. Tästä huolimatta paluumatkalla tasangolta autolle oli jo polttavan kuuma ja kuivuus poltti nenässä. En voi edes kuvitella minkälaista suolajärven pohjalla on kesällä. Järveen virtaa suolapitoista vettä lähteistä, mutta järven pohja on kuivalla säällä niin kovaa, että sillä pystyy kävelemään. Tasanko näyttää näin suomalaisittain pakkaantuneelta jäältä ja seisoimme koko retkikunta tasangon reunalla ja mietimme, kuinka pysyisimme “jäällä” pystyssä. Eihän se tietenkään ollut liukasta, mutta hohkaa kuumana.

Kävimme myös hiekkadyyneillä, mikä oli kaikkein suurin turistirysä. Aivan kamalan paljon väkeä oli kävelemässä dyyneillä ja paljon valokuvaajia. Death Valley on Las Vegasin ja Los Angelesin välimaastossa ja sijaitsee itse asiassa Californian puolella, ja voin vaan kuvitella monen valokuvaajan käyttävän Kuolemanlaaksoa kuvauspaikkana. Turistiryntäyksestä huolimatta dyyneillä oli seesteistä ja istuimme kauan ihailemassa luontoa. Vuoria, dyynejä ja tasankoja. Upeita värejä ja uskomattoman sinistä taivasta.

Päivän viimeisenä etappina haikkasimme muutaman kilometrin Golden Canyoniin. Tässä vaiheessa tuntui kuin olisimme olleet Star Warsistakin tutulla planeetalla Tatooine:lla, eikä osunut veikkaus hirveen kauas. Kun etsin tietoa Golden Canyon:sta pari viikkoa matkan jälkeen, satuin näkemään otoksia Star Wars elokuvasta ja kyllähän se niin vaan oli, että kävelimme aivan samassa paikassa, kuin Star Wars elokuvan R2-D2 ja C-3PO. Suurena Star Wars fanina jäi Death Valleystä hyvä mieli!

Death Valley tarjosi ihan kaikkea, mitä odotin ja enemmän. Päivän päätteeksi oli niin paljon koettu ja nähty, että oli ihan ähky. Kun saavuimme Las Vegasiin ja ravintolaan illalliselle oli retkikuntamme niin väsynyt, ettei ruokapöydän ääressä meinannut löytyä sanoja.

Nevadan autiomaat oli kyllä ihan mielettömän hieno kokemus ja yllätyin, että ylipäätään löysin mitään sanoja kuvaamaan kokemusta. Vuoret, kasvillisuus ja upeat maisemat. Toivottavasti pääsemme uudestaan vierailemaan johonkin Yhdysvaltain upeista luonnonpuistoista.

Camilla