Välimatka tekee ihmeitä. Sitä kaipaa enemmän ja arvostaa pieniäkin asioita paljon enemmän. Minusta on kuoriutunut pieni jouluihminen tässä viime viikkoina ja olen miettinyt mistä moinen johtuu, mutta voisin kuvitella välimatkalla olevan jotain osaa tähän fiilistelyyn. Eteenkin perinteet, perheen omat ja kansalliset, ovat heränneet henkiin ilman, että olen edes huomannut asiaa.

Olen istunut netissä luvattomia tunteja etsiessä eri reseptejä joululaatikoihin, saaristolaisleipään ja piparkakkutaikinaan. En aio vetää överit, mutta jotenkin tuntuu, että tarvitsen pienen palan Suomea tähän hetkeen. Kun itsenäisyyspäivän aamu valkeni suuntasin suomalaisen ystäväni luokse ja laitoimme Linnan juhlat telkkarista päälle. Söimme siis aamupalaa ja katsoimme juhlia Areenasta. Juhlat ovat aina kuuluneet minun itsenäisyyspäivään, mutta vasta kun palasin kotiin iltapäivästä, iski kaipuu Suomeen. Kuuntelin Finlandia hymniä ja ostin Tuntematon sotilas -elokuvan miehelle joululahjaksi. Vasta kun jonkin asian menettää, sitä osaa arvostaa. Tässä tapauksessa tuntuu, kuin olisin menettänyt itselle tärkeät perinteet. Toki vanhoja perinteitä voi, ja pitääkin, vaalia kaukanakin, mutta jotkut asiat vain ei tunnu samalta kaukana kotoa.

Ulkosuomalainen on aina kahden maan välissä ja jossain vaiheessa aikaa on kulunut niin paljon, ettei pysty edes palaamaan takaisin Suomeen, vaan uusi kotimaa tuntuu enemmän kodilta kuin Suomi. Aihe puhuttaa paljon eri ulkosuomalaisten foorumeilla ja välillä kun on vaikeita aikoja ihmisten elämässä, tulee väkisinkin mieleen, pitäisikö palata Suomeen. Tukiverkosto Suomessa näkee lähtijän luopiona ja uudessa kotimaassa on aina ulkopuolinen. Yhdysvallat on maahanmuuttajalle unelmamaa, koska tänne on varmasti paljon helpompi muuttaa ulkopuolisena, koska kaikki muutkin ovat ihan samassa tilanteessa. Eteenkin jos vertaa vaikka Aasiaa länsimaisen silmin. Tuskin esimerkiksi Kiinaan muuttaminen ole yhtä helppoa eurooppalaiselle, kuin Yhdysvallat.

Kuinka minun matka ulkosuomalaiseksi on sitten tähän asti mennyt? Matka on tietysti aloitettu, ainakin henkisesti, jo viisi vuotta sitten, kun tapasin mieheni, mutta vasta kymmenen kuukautta olen oikeastaan asunut Suomen rajojen ulkopuolella. Ristiriitaiset tunteet kuuluvat kai asiaan, mutta jollain tavalla olisi kiva jos ainakin hetkittäin olisi helpompaa.

Kun kaksikymppisenä lähdin matkustamaan ympäri maailmaa, ihmettelin aina Suomeen palatessani, miksi asun tässä kummallisessa maassa. On kylmä ja pimeetä. Kesällä on kylmä ja hyttysiä. Aivan kamalat verot ja juntteja täynnä. Olin naiivi ja kiittämätön. Röyhkeä ja itsekeskeinen. Paljon piti kasvaa, jotta pääsin edes tähän pisteeseen, missä nyt ollaan. Piti löytää se oikea ihminen näyttämään minulle kuinka upea maa Suomi oikeasti on.

Kun tapasin mieheni, elin edelleen tässä pienessä kuplassani, jossa vihasin kohtaloani asua Suomessa. Olin tehnyt paljon töitä sen eteen, että pääsisin jonain päivänä pois ja valloittamaan maailmaa. Kehuskella sitten Suomeen palatessani kuinka upeita paikkoja maailmassa on. Joo, onhan se upeeta nähdä uusia paikkoja ja oppia uusia tapoja elää, mutta kuinka ihanaa onkaan palata kotiin.

Mieheni näytti minulle täysin uuden puolen Suomesta. Suomessa on turvallista, upea puhdas luonto, rehellisiä ihmisiä ja hyvää ruokaa. Pikkuhiljaa rupesin ymmärtämään kuinka hyvä maa Suomi on. Kun mies muutti takaisin Yhdysvaltoihin olin tietysti murheen murtama hänen lähdöstä, mutta olin onnellinen saadessani jäädä Suomeen. Viime tammikuussa kun vakinainen ulkomaanmuutto lähestyi olin kauhuissani. En halunnut lähteä. Yhtäkkiä olin muuttanut mieltäni ja pidin lumesta ja talvesta. Mitä ihmettä? Lenkkeilin koiran kanssa päivittäin lumihangessa ja aloin kaipaamaan kaikkea.

Miltä nyt tuntuu kun meillä on koti Teksasissa? Kyllä kaipaan jotain asioita Suomesta, mutta sen verran olen kasvanut, että osaan elää tässä ja nyt. Turha murehtia, mitä ei ole, vaan lähinnä, mitä kaikkea ihanaa minulla on. Joten, miksi pohdin ulkosuomalaisuutta päivittäin? Koska maahanmuuttajana kamppailen päivittäin asioiden kanssa, jotka saattavat vaikuttaa pieniltä, mutta ovat minulle uusia ja ihmeellisiä. Samalla jokainen suomalainen ulkomailla on lähettiläs ja vaikka jotkut asiat vaikuttavat hieman hankalalta, on vaan pakko niellä suuttumus ja yrittää ymmärtää maan tavat ja kulttuurierot. Tai ystävällisesti yrittää kertoa, kuinka me suomalaiset teemme asiat hieman eri tavalla, joka säästää aikaa/rahaa tai on muuten vaan helpompi.

Olen ylpeä suomalainen ja haluan vaalia perinteitä jatkossakin. Täytyy vaan muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Vaikka kuinka olisi ikävä, pitää muistuttaa itseään siitä, miksi ylipäätään matkaan lähti. Haluan opettaa lapsille Suomesta ja suomalaisista perinteistä, mutta samalla kunnioittaa tämän maan perinteitä. Ei ole helppoa elää kahden tulen välissä, mutta kuinka rikasta onkaan elämäni nykyään? Saan oppia uusia asioita päivittäin ja kokea upeita hetkiä täälläkin. Pitää vaan löytää tasapaino.

Koska en nyt tähän hätään Houstonista löytänyt Suomen lippua, josta ottaa kuvia postaukseen, kaivoin muutamia lempikuviani Suomesta arkistoista. Luonto on meille suomalaisille tärkeä ja niin myös minulle. Vaikka perhettä ja ystäviä on ikävä, niin Suomen luontoa on kyllä kova ikävä myös.

Vielä kerran hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Camilla