Kaksi viikkoa olen laittanut uutta kotia. Purkanut laatikoita, järjestellyt paikkoja, maalannut, siivonnut, hypistellyt verhoja ja verhoillut sängynpäätyä. Lauantaina päätimme ottaa takapihan haltuun ja siirsimme vanhat laatat syrjään, uutta hiekkaa alle ja laatoitimme pihan uudestaan. Tuntui kuin olisi jäänyt jyrän alle kaiken tämän jälkeen ja kun sunnuntaiaamuna takapihan laatoitus vihdoin saatiin valmiiksi ilmoitin, että on aika lähteä ulos talosta.

Ajoimme tunnin merenrantaan Galvestonin saarelle ja vietimme rauhallisen iltapäivän poissa kodin puuhista. Olen ihan super rakastunut uuteen kotiimme ja laitan sitä mielelläni, mutta tuntui kuin tarvitsimme molemmat hengähdystauon. Mies joutui vihdoinkin hakemaan piikin polven vaivoihin ja ennen kuin lääke tehoaa, on polvi edelleen kipeä ja vaikka kuinka patistin sohvalle, ei hän pysynyt poissa kodin laittamisesta. Ymmärrän, kuinka vaikeaa on seistä vieressä ja vaan katsoa. Olisin itse ihan samanlainen. Buranaa ja polvisuojat – kyllä niillä pärjää.

Löysin netistä kivan merenrantaravintolan Galvestonista ja kävimme pitkällä lounaalla ihan ensitöiksemme. Otimme ihan alkupalat ja nautimme hyvästä palvelusta. Huomasin kuitenkin molempien väsymyksen ja kuinka ajatukset seikkailivat edelleen talolla. Istuimme molemmat hiljaa melkein koko lounaan ajan. Tuntuu kuin olisimme ostaneet talon, jota pitää korjata, vaikka todellisuudessa uudessa kodissa ei ole mitään vikana, mutta kaikkea pientä puuhaa löytyy joka nurkasta.

Halusin laittaa lasten huoneet jo nyt valmiiksi, vaikka heidän tuloon on vielä pari viikkoa, mutta koska huoneet ovat olleet varastoina tähän asti, piti ensin järjestää autotalli, jotta saadaan kaikki mahtumaan. Se, miten olemme mahtuneet puolet pienempään aikaisemmin, en pysty käsittämään.

Lounaan jälkeen kävimme ajelemassa hiekkarannalla ja kuuntelemassa aaltojen kuohuntaa. Muutamia koiranulkoiluttajia ja kalastajaa lukuunottamatta saimme olla kaksistaan. Kävelimme hiekalla edestakaisin ja ihastelimme simpukankuoria. Tuuli tuntui lämpimältä, vaikka asteita ei ollut kuin perinteisen Suomen juhannuksen verran. Aurinko yritti paistaa sumuisten pilvien läpi. Kaikki muu katosi ja seisoimme katselemassa välkehtivää merta.

Jos jotain olen oppinut tässä kaiken keskellä, on löytää sisäinen rauha, kun muuten kaikki on epävarmaa. Ei ole helppoa elää kahden maan välissä, ilman työlupaa tai edes matkustuslupaa uudessa maassa ja samalla ilman mitään edellisessä maassa. Jotenkin sitä vaan oppii elämään. Ottamaan jokainen päivä sellaisenaan kuin se annetaan.

Aloitin (liian) pitkän tauon jälkeen joogan, enkä voi ymmärtää, miksen aikaisemmin aloittanut. Pitää löytää rauha ja oppia hengittämään. Asiat järjestyvät sitten kun niiden kuuluu järjestyä. Palasin joogassa perustuksiin asti ja opettelen löytämään asanat uudestaan. Pyöräonnettomuuden jäljet tuntuvat edelleen, mutta ovat nyt jo vahvistuneet. Jooga puhdistaa ja vahvistaa. Mutta niin tekee myös arjen pienet hengähdyshetket. Ihana kun meri ja ranta on niin lähellä.

Galveston on pieni ja söpö kylä. Värikkäitä taloja kuisteineen. Menemme uudestaan.

Camilla