Suomessa

img_0141.jpg

img_0195.jpg

img_0248

Kaksi viikkoa meni hujauksessa. Tulin hieman yllättäen käymään Suomessa, lähinnä viettämään aikaa siskon- ja veljentyttärieni kanssa, mutta onnekseni ehdin tavata myös perhettä ja muutamia ystäviä.

Tämä oli ensimmäinen matka yli vuoteen Suomeen ja huomasin vasta kun lähdin Suomesta kuinka ikävä kaikkia ihmisiä minulla olikaan ollut. Houstonissa olin ajatellut lähinnä erilaisia ruokia, mitä on ikävä ja joitain paikkoja, kuten Helsingin keskustaa, Lauttasaarta ja metsää. Nämä kaikki olivat loppujen lopuksi täysin merkityksettömiä. Toki, tuli syötyä kaikenlaisia herkkuja, kuten savustettua lohta, silliä, uusia perunoita ja ruisleipää oltermannilla. Vaikken juustosta enää niin välitä, mutta minkäs teet kun Oltermanni vaan tipahti hyllyltä ostoskoriin.

Yllättäen kuitenkin suomalainen kurkku maistui parhaimmalta. Meillä on vaan mautonta kurkkua Meksikosta tarjolla. En oikein tiedä miksei se maistu yhtä hyvälle.

img_0308.jpg

img_0268.jpg

Paljon ehtii puolessatoista vuodessa tapahtua, mutta mieltäni lämmitti myös asiat, mitkä eivät ole muuttuneet. Ihana mennä Prismaan, jossa tuotteet löytyvät edelleen samalta hyllyltä kuin ennenkin. Metsä ja luonto eivät ole mihinkään muuttuneet. Loman kruunasi iltakävelyt pellonreunassa maalla, vaikka vierailun päätähdet olivatkin pikkuprinsessat.

Vuosi sitten, kun aloitimme muuton virallisen osuuden, eli oleskeluluvan hakemisen, en edes ajatellut Suomeen matkustaminen olisi mahdollista, koska prosessi on todella pitkä ja hankala. Samalla ajattelin, ettei meillä mitenkään tällaiseen matkustamiseen olisi varaa. Eläminen on kallista ja koska en ole löytänyt päivätöitä, en voinut perustella itselleni maksaa toista tuhatta pelkästään lentolipuista. Nyt kuitenkin kävi niin, että mies lähti pidemmälle työmatkalle, joka mahdollisti lähdön. Ei löytynyt edes tekosyitä jättää menemättä.

img_0333.jpg

Onneksi lähdin! Tädiksi tuleminen on yksi elämäni kohokohdista ja olen onnellinen, että sain viettää pikkuneitien kanssa nämä kaksi viikkoa. Vauvat kun ovat pieniä vain kerran.

Kun asuu kaukana perheestä, monet virstanpylväät jäävät juhlimatta, eikä lyhyt lomamatka tuo aikaa ja kokemuksia takaisin. Minulta jäi yhdet tärkeät hautajaiset väliin viime talvena, mikä jäi harmittamaan, mutta nyt pääsin ainakin käymään haudalla. Eihän tämä elämäntyyli ole perheen kannalta ideaali, mutta eihän tälle voi mitään.

Tulen aina elämään kahden maan välillä, mutta se on vaan hyväksyttävä. Onneksi olen saanut tehtyä itselleni onnellisen elämän Teksasissa, koska muuten paluu ei olisi näin helppoa.

img_0254

Otin niin paljon kuvia, että oli todella vaikea valita parhaat, mutta omasta mielestäni valitsemistani kuvista huokuu tunnelma, miltä tuntuu olla Suomessa. Luonto on minulle erittäin tärkeä ja olen onnekas kun sain viettää aikaa sekä luonnossa, että kaupungissa. Kaupunkiloma on ihan ok, mutta luontoa jään kaipaamaan usein.

Loman jälkeen on ollut kaikenlaista, joista ehkä sitten toisella kertaa.

Camilla

Coloradon Rocky Mountains – miniloma vuorilla

Lähdin ex tempore matkalle Denveriin, Coloradoon perjantai-iltana ja palasin Houstoniin myöhään sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Ostin viime tipassa liput, joten mietin alkuun, että tuskin pääsen lähtemään, koska lentoliput on varmaan hirmu kalliita. Mutta ei! Löysin hyvillä lentoaikatauluilla erittäin halvat lennot halpislentoyhtiöllä, Frontier:lla. Olin vähän skeptinen ja kun saavuin Houstonin lentokentälle miettien onkohan lentoa edes olemassa, mutta lentoyhtiö ylitti odotukset.

Hinta oli halpa, joten mitään ylimääräisiä laukkuja ei tietenkään saanut tuoda koneeseen, mutta eipä kukaan tarkastanut laukkuja portilla. Ehkä koska olimme aikataulusta myöhässä. Oli miten oli, lento oli miellyttävä ja sain jopa nukuttua tunnin. Pakkasin miehen matkalaukkuun keskiviikkona mukaan muutamat vaihtovaatteet ja jotain peseytymistarvikkeita, mutta muuten matkasin vaan pienellä repulla ja voi että oli ihanaa kun ei ollut monta laukkua raahattavana. Mies on siis Denverissä työmatkalla puolitoista viikkoa ja hänellä oli lauantai-sunnuntai vapaana töistä, joten mikäs sen parempi tekosyy lähteä minilomalle.

Odotukset kahden vuorokauden matkalle oli todella vähäiset, koska en ensinnäkään ollut ehtinyt ottaa selvää kaupungista juurikaan mitään ennen matkalle lähtöä ja sen minkä kerkesin, niin juuri ne paikat, mihin halusin mennä olisi suljettu. Lähdin kuitenkin avoimin mielin ja ajattelin, että kyllä sieltä varmaan löytyy jotain tekemistä.

Lauantaiaamuna heräsimme hyvissä ajoin ja heti aamiaisen jälkeen suuntasimme vuorille. Olin tehnyt ennen matkaa lyhyen listan, mikä olisi kiva kokea ja nähdä. Ilokseni kaikki kolme toteutui! Ensimmäinen oli nähdä ja kokea vuoret. Tämä toive toteutui enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Rocky Mountains, eli Kalliovuoret ovat Denverin keskustasta vain 1,5 tunnin ajomatkan päässä, joten ovat erittäin potentiaalinen päiväretkikohde, vaikka vuorilla voi tietysti myös yöpyä erinäisissä majapaikoissa.

Matkasimme Denveriin myöhäistalvella ja aivan kevään ensimmäisinä päivinä. Jos ymmärsin oikein, yksi laskettelukeskus oli vielä auki, mutta vaikka olisi ihana ollut mennä laskemaan, päädyimme vaeltamaan ja laskettelut saa nyt jäädä toiseen kertaan. Näin toukokuun alussa lunta oli vuorten huipuilla, mutta voisin kuvitella hiihtokeskuksissa on jo tähän aikaan vuodesta hankala pitää rinteet laskukuntoisina.

Rocky Mountain kansallispuistossa suurin osa puistosta oli vielä talven jäljiltä kiinni, joten oli vaikea keksiä mihin menisimme vaeltamaan. Metsissä olisi vielä lunta, eikä kanjonit oikein puhutelleet. Monen sattuman kautta päädyimme lyhyelle vaellukselle vuoren rinteelle, jossa huipulla odottaisi pieni järvi. Kun saavuimme järvelle meitä odotti aivan mahtava yllätys!

Matka vuoren rinnettä ylös ei kuitenkaan ollut helpoimmasta päästä. Jo kolmenkymmenen sekunnin päästä kiipeämisestä tuntui keuhkoissa kuin olisi juossut maratoonin. Kansallispuisto sijaitsee 2400 metriä merenpinnan yläpuolella, enkä tietenkään ollut ehtinyt yön yli tottua korkeuteen. Ihmeen kaupalla kuitenkin jaksoimme kävellä koko suunnitellun vaellusreitin.

Järvellä meitä tosiaan odotti uskomaton näky. Nuorehko hirvi seisoi järven rannalla syömässä ruohoa. Istuimme alas kaatuneen puun rungolle katsomaan majesteettisen eläimen lounashetkeä. Vaikka järven ympärillä oli muitakin turisteja, niin nämä eivät vaikuttaneet häiritsevän hirven ruokailua. Joimme rauhassa kahvit ja syötiin eväitä. Oli todella maaginen kokemus, enkä osaa edes kuvailla, miltä tuntui istua vain 60 metrin päässä hirvestä.

Tässä kuvassa myös hirven vasa, jonka bongasimme ajaessa takaisin Denveriin päin.

Näimme myös puistossa vieraillessa peuroja, preeriakoiria, haukkoja ja kanadanhirviä. Viimeisimpiä näkyi jopa aivan keskellä Estes Parkin kaupunkia, jossa kävimme lounalla. Todellinen safari!

Sunnuntaina teimme vaan pienen turistikierroksen Denverin kaupungissa. Kävimme kaupunginpuistossa aamukävelyllä, etsimässä upeita muraaleja, ostoksilla turistikaupoissa ja lounaalla. Koko viikonlopun hotellin telkkarista näkyi Star Wars elokuvia, joten otimme iltapäivällä rennosti elokuvia katsellessa ja päikkäreillä.

Olimme lauantain seikkailujen jälkeen aivan poikki ja kyllä korkeus teki tehtävänsä ainakin minulle. Sitä jotenkin luulee olevansa immuuni kaikille hömpötyksille, koska pitää itseään hyvässä kunnossa, mutta ennen kuin kroppa ehtii tottua korkeuseroon, on aivan poikki. Pelkkä kävely kadulla oli raskasta ja sitä hengästyi ihan muutamasta askeleesta.

Tätä kirjoittaessa olen jo kotona ja otin maanantain palautumisen kannalta. Pakollisten asioiden lisäksi en tehnyt muuta kuin lepäsin ja nukuin. Denverissä oli myös siitepölyä todella paljon, joten sain tuliaisiksi kivan yskän, mikä onneksi laantui kunhan sain levättyä.

Keskellä Estes Parkin vuoristokylää kanadanhirvet ovat päikkäreillä. Ensin luulin, että ne olisi patsaita kaikki, mutta olikin vain yksi patsas ja kaksi ihan oikeeta eläintä.
Näkymät Denverin kaupunginpuistosta.

Jos jotakuta kiinnostaa paljonko sain rahaa tuhlattua tällaiselle ex tempore matkalle, niin yhteensä taisin lomailla 400 dollarilla, mutta jos olisin joutunut maksamaan hotellista, olisi hintalappu ollut vähän korkeampi. Tähän hintaan siis sisältyi Frontierin lennot, taksi Houstonin kentälle ja takaisin, vuokra-auto (meillä on vakuutus, joka kattaa myös matkoilla tapahtuvat onnettomuudet) bensoineen, kolme ravintolaruokailua ja yksi Chipotle -take out, 25 dollarin sisäänpääsymaksu kansallispuistoon ja yksi ruokakauppakäynti.

Ravintoloissa syömme yleensä vain yhden annoksen miehen vatsaleikkauksen takia ja juomme vaan vettä, joten vaikka kyseessä olisi hienompikin ravintola, laskumme on aina paljon pienempi, kuin keskiverto asiakkaalla. Ostoksillakin ostin vaan yhden magneetin jääkaapin oveen viidellä dollarilla, joten siihenkään ei tuhlautunut rahaa. Vaikka rahaa ei tullut tuhlattua, niin koen, että sain matkasta todella paljon irti. Olisin tietysti voinut pihistellä vähän enemmän, mutta tajusin esimerkiksi vasta taksia tilatessa, että olisin voinut pysäköidä halvemmalla kentälle ja olisin voinut jättää syömättä lentokentällä.

Lähtisinkö Denveriin uudestaan? Kyllä. Vaikka kaupunki on pieni, voisin hyvin viettää pitempääkin lomaa vuorilla. Alueella on paljon kauniita mökkejä vuorten rinteillä, puhumattakaan Estes Park:in kaltaisista vuoristokylistä.

Vuorissa on jotain ihmeellistä taikaa.

Camilla

Nevadan autiomaa

Kohta tulee kolme viikkoa kuluneeksi siitä kun toheloin polkupyörälläni ja makaan siis edelleen sohvalla jalka kohotettuna ja ranteet sökönä. Parantumista ei ainakaan auttanut neljän päivän loma Las Vegasissa, jonka jälkeen neljä päivää vierailijoiden viihdyttämistä Houstonissa.

Las Vegas oli aivan superihana loma mutta koska olimme koko ajan menossa ei ranteet ja nilkka saanut levättyä ollenkaan. Neljäntenä päivänä menimme Death Valleyyn, jossa luonnollisesti haikkasin monta kilometriä aavikossa. Nilkka näytti vesimelonilta sen jälkeen.

Oma vika että parantuminen on kestänyt näin kauan ja pakko myöntää, että tämä pikkuhiljaa alkaa käydä hermoille. Herään aamuyöstä särkyyn ja päivän aikana nilkka turpoaa, koska en malta maata paikoillaan. Sattuu painaa mikroaaltouunin nappulaa, puhumattakaan läppärillä kirjoittamista. Tämänkin postauksen kirjotan puhelimella, koska ranteet ei oikein tykkää kirjottamisesta läppärin näppiksellä.

Mutta se valittamisesta. Palataanpas takaisin Las Vegasiin. Lähdin extempore matkalle Las Vegasiin, koska siskoni miehensä kanssa löysivät huippuhalvat lennot Californiaan ja ajoivat Nevadaan viikoksi. Päätin lähteä neljäksi päiväksi heidän kanssaan lomailemaan ja voi että oli mukavaa. Teimme ruokaa yhdessä, kävimme muutamassa showssa ja otimme aurinkoa uima-allasalueella. Kuitenkin loman kohokohta oli vierailut Nevadan upeaan autiomaahan.

Tähän väliin haluan huomauttaa, ettei yhtäkään tämän postauksen kuvista ole korjattu kuvankäsittelyohjelmalla. Paitsi Star Wars -kuva on tehty kollaasiksi. Kuvia ei tarvinnut korjata. Valo oli aivan uskomattoman upea.

Red Rock Canyon ja ensikosketus vuoriin
Teimme päiväretken Las Vegasin lähellä sijaitsevaan kanjoniin, enkä voi sanoin kuvailla tunnetta kun lähestyimme vuoria. En edes tajunnut alkukesästä kuinka littana eteläinen Teksasin osavaltio on. Olemme nyt ajaneet Teksasissa ja Louisianassa niin paljon, että voin sanoa kaipaavani edes pientä mäennyppylää. Mies on Louisianasta kotoisin, joten häntä ei vaikuta häiritsevän ikuinen suomaisema tai sokeriruokoviljelmät. Eihän Suomessa nyt mitään Alppien kokoisia vuoria ole, mutta kyllä esimerkiksi Helsingissä pääsee nopeasti kiipeämään pienelle mäennyppylälle ja katselemaan kauniita maisemia. Joten, kun ajoimme Red Rock Canyoniin istuin silmät suurena ihailemassa upeita maisemia. Vaihtelut korkeudessa tuntui korvissa ja oli vaikeeta saada paineet korvissa tasaantumaan, puhumattakaan hengityksen tasaantumista muutaman metrin kävelyn jälkeen.

Ensimmäinen näköalatasanne Red Rock Canyon:ssa.
Vaellusreitiltä Red Rock Canyon:ssa.

Vaellusreitin umpikuja – vesiputous. Vettä tässä putouksessa ei kuitenkaan tähän aikaan vuodesta ollut.

 

Red Rock Canyon sijaitsee ihan Las Vegasin lähellä, vain puolen tunnin ajomatkan päässä, mikä tekee siitä aivan loistavan puolipäivän matkakohteen. Kanjoniin pääsee ajamaan näppärästi autolla yksisuuntaista “scenic route” -tietä pitkin. Puisto aukeaa aamukahdeksalta ja pääsymaksu (15 dollaria per auto) maksetaan heti ensimmäiseksi. Reitti kokonaisuudessaan ei ole pitkä ja kestää vain 35 minuuttia ajaa läpi, mutta matkalla on niin paljon nähtävää, että meillä meni noin 4 tuntia koko matkaan. Olisimme helposti voineet viettää koko päivän puistossa, mutta olimme huonosti varustautuneet veden ja syötävän suhteen, joten kaikki haikit eivät toteutuneet.

Kävelimme kuitenkin yhden pidemmän aavikkoreitin vesiputoukselle asti, vaikka ei tähän aikaan vuodesta vedestä ollut tietoakaan. Kaikkein kummallisinta oli kuinka vihreetä keskellä erämaata voikaan olla. Ja miten keskellä ei mitään voi olla elämää. Red Rock Canyonissa asuu muun muassa kilpikonnia, maaoravia, tarantelloja ja kalkkarokäärmeitä, mutta me ei ikävä kyllä nähty mitään eläimiä. Paitsi muutama maaorava, jotka eivät pelästyneet turisteja.

Kaikenkaikkiaan Red Rock Canyon oli aivan loistava vierailun kohde, eteenkin tällaiselle liikuntarajoitteiselle. Paras hetki päivän aikana oli kuitenkin ihan viimeinen pysähdys kanjonin näköalatasanteelle. Lähdin kävelemään autiomaahan yksin ja jäin kuuntelemaan hiljaisuutta. Täysin hiljaista. Nyt ymmärrän miten joku haluaa asua keskellä ei mitään. En muista mikä olisi ollut yhtä rentouttavaa, kuin hiljaisuuden kuunteleminen.

Kuuntelemassa hiljaisuutta keskellä erämaata.

Death Valley – kuoleman laakso
En ole ihan varma mistä moinen nimi on tullut, mutta voin kyllä ymmärtää mistä moinen nimi tulee. Death Valley on valtava, maapallon kuumin paikka, jossa kuitenkin eniten onnettomuuksia tapahtuu tulvissa, ja on täynnä myrkkykäärmeitä ja tarantelloja, puhumattakaan vihaisista aaseista.

En edes muista milloin kuulin ensimmäisen kerran Kuolemanlaaksosta, mutta olen aina halunnut laaksossa käydä. Oli jotenkin epätodellinen olo kun ajoimme aikaisin aamulla kahden tunnin matkan Las Vegasista Death Valleyyn. Pääsymaksu laaksoon oli 30 dollaria per auto, jonka olisi voinut maksaa maksuautomaattiin, mutta ajoimme vierailukeskukseen. Saimme hyvän kartan ja muutamia vinkkejä laaksoon. En edes tajunnut kuinka iso laakso oli, ennen kuin olimme ajaneet ympäri puoli päivää ja nähtävää oli vielä vaikka kuinka.

Badwater Basin suolajärven pohjalla.

Suolajärvi sijaitsee 85 metriä merenpinnan alla.

Olimme paremmin varustautuneet päivään ja luulin ensin, että ruokaa olisi ollut liikaa, mutta todellisuudessa kaikki matkustaminen, haikkaaminen ja korkeuden vaihtelut vei energiaa yllättävän paljon. Emme tainneet viedä takaisin mitään eväistämme.

Haikkasimme suolatasangolle, Badwater -järvelle, mikä on Yhdysvaltain alin paikka – noin 85 metriä merenpinnan alapuolella. Vierailimme tasangolla sopivaan aikaan, myöhään syksyllä ja aamupäivästä, jolloin ei ollut niin kuuma. Tästä huolimatta paluumatkalla tasangolta autolle oli jo polttavan kuuma ja kuivuus poltti nenässä. En voi edes kuvitella minkälaista suolajärven pohjalla on kesällä. Järveen virtaa suolapitoista vettä lähteistä, mutta järven pohja on kuivalla säällä niin kovaa, että sillä pystyy kävelemään. Tasanko näyttää näin suomalaisittain pakkaantuneelta jäältä ja seisoimme koko retkikunta tasangon reunalla ja mietimme, kuinka pysyisimme “jäällä” pystyssä. Eihän se tietenkään ollut liukasta, mutta hohkaa kuumana.

Mesquite hiekkadyynit.

Kävimme myös hiekkadyyneillä, mikä oli kaikkein suurin turistirysä. Aivan kamalan paljon väkeä oli kävelemässä dyyneillä ja paljon valokuvaajia. Death Valley on Las Vegasin ja Los Angelesin välimaastossa ja sijaitsee itse asiassa Californian puolella, ja voin vaan kuvitella monen valokuvaajan käyttävän Kuolemanlaaksoa kuvauspaikkana. Turistiryntäyksestä huolimatta dyyneillä oli seesteistä ja istuimme kauan ihailemassa luontoa. Vuoria, dyynejä ja tasankoja. Upeita värejä ja uskomattoman sinistä taivasta.

Päivän viimeisenä etappina haikkasimme muutaman kilometrin Golden Canyoniin. Tässä vaiheessa tuntui kuin olisimme olleet Star Warsistakin tutulla planeetalla Tatooine:lla, eikä osunut veikkaus hirveen kauas. Kun etsin tietoa Golden Canyon:sta pari viikkoa matkan jälkeen, satuin näkemään otoksia Star Wars elokuvasta ja kyllähän se niin vaan oli, että kävelimme aivan samassa paikassa, kuin Star Wars elokuvan R2-D2 ja C-3PO. Suurena Star Wars fanina jäi Death Valleystä hyvä mieli!

Ylemmässä kuvassa R2-D2 tekee matkaa New Hope -elokuvassa Tatooine -planeetalla. Alemmassa kuvassa turisti ottamassa selfietä. Sattumalta samassa kanjonissa. Lähde.
Golden Canyon vaellusreitiltä.

Auringonlasku Kuolemanlaaksossa.
Retkikunta väsyneenä päivän koitoksesta.

Death Valley tarjosi ihan kaikkea, mitä odotin ja enemmän. Päivän päätteeksi oli niin paljon koettu ja nähty, että oli ihan ähky. Kun saavuimme Las Vegasiin ja ravintolaan illalliselle oli retkikuntamme niin väsynyt, ettei ruokapöydän ääressä meinannut löytyä sanoja.

Nevadan autiomaat oli kyllä ihan mielettömän hieno kokemus ja yllätyin, että ylipäätään löysin mitään sanoja kuvaamaan kokemusta. Vuoret, kasvillisuus ja upeat maisemat. Toivottavasti pääsemme uudestaan vierailemaan johonkin Yhdysvaltain upeista luonnonpuistoista.

Camilla