Tämä postaus on ollut mielessä jo kauan, mutta aina vaan mukamas on niin kiire ja muita aiheita. Sadepäivän kunniaksi (jo siis viikkoja sitten) istuin koneen äärelle pohtimaan ystävyyttä ja ystävien tärkeyttä integroitumiseen.

Muistan kun ensimmäisen kerran matkustin San Fransiscoon 18-vuotiaana ja kävimme Chinatownissa. Ihmettelin kuinka kiinalaiset olivat perustaneet itselleen pienen Kiinan keskelle San Fransiscon kaupunkia. Miksi ylipäätään muuttaa kauas kotoa, jos tuo oman maan tavat, kielen ja ruoat mukanansa? Kuinkas itse olen käyttäytynyt samanlaisessa tilanteessa? Leivon korvapuusteja, Runebergin torttuja ja karjalanpiirakoita. Teen täysin samoja ruokia kuin Suomessakin. Luen suomalaisia kirjoja. Katson suomalaisia telkkarisarjoja. Vietän suurimman osan ajastani suomalaisten kanssa. Jos minulla olisi lapsia, veisin heidät Suomi kouluun ja järjestäisin leikkitreffejä suomalaisten äitien kanssa.

Se nyt vain on ollut helpointa ystävystyä muiden samanhenkisten kanssa ja löytää suomalaisia ystäviä. Kun vihdoinkin pääsen töihin, uskon löytäväni suomikuplani ulkopuolelta ystäviä, mutta toistaiseksi amerikkalaiset eivät ole tulleet meille kotiin hakemaan minua kahville vaan kyllä on itse saanut kavereita etsiä ja mikäs sen helpompaa, kuin suomalaiset kaverit?

Minun paras ystäväni lapsuudesta sattumalta asuu Houstonin pohjoispuolella, mikä tietysti alkuun oli henkireikä ja alkuun nähtiin kaksi-kolme kertaa viikossa. Olen ikuisesti velassa tästä ajasta, koska ilman ystävää alkuun uudessa paikassa on helppo jäädä kotiin homehtumaan. Ja ensimmäisen kuukauden asuimme hotellissa! Voi hyvät hyssykät, siinä olisi helposti voinut jäädä vaan makaamaan laakereilleen, mutta koska joka aamupäivä tuli puhelu, että mitäs sitten tehtäisiin, oli pakko nousta ja lähteä ulos. Ystäväni näytti minulle eri kauppoja ja mistä löytää mitäkin. Ihana kun voi vaan soittaa ja kysyä, miten asiat täällä toimii, eikä itse tarvinnut joka kerta ottaa kaikesta selvää.

Mielestäni kuitenkin parasta elämässä on ympäröidä itsensä erilaisten ihmisten kanssa rikastuttamaan mielipiteitä, näkökulmia ja tietysti käytännön vinkkejä jakamaan. Sattumalta kauppakamarilla oli alkusyksystä sunnuntailounas, jonne menin vaan ilman, että tunsin ketään. Sattumalta istuin sellaiseen pöytään, missä oli samanhenkistä porukkaa. Sain muutaman käyntikortin ja päätin kerrankin olla aloitteentekijä! Tästä tapahtumasta poiki yksi helpoimmista ystävyyksistä ikinä. Tapaamme viikoittain pyörälenkillä ja välillä käymme viikonloppuisin grillaamassa. On ihana puhua vapaasti Suomesta, suomalaisuudesta, ulkosuomalaisuudesta, kulttuurieroista ja siitä kuinka on mukava asustella täällä. Aika menee aina siivillä, eikä kertaakaan ole ollut tylsä 2,5 tunnin pyörälenkki!

Lähdin yhtenä iltapäivänä syksyllä käymään ruokakaupassa ja siivoukseen tarvittavat pesuaineet oli loppu. Siellä siivouskäytävällä minua tuli vastaan nuori nainen ja kysyi voisinko olla avuksi, koska hän ei puhu niin hyvää englantia. Vaihdoimme muutaman sanan ja annoin vinkkini pesuaineisiin. Myöhemmin saman kauppareissun aikana satuimme taas samalle käytävälle ja hän kysyi voisimmeko mennä kahville joku päivä. Tästä on kehkeytynyt yksi upeimmista ystävyyksistä lyhyessä ajassa. Työskentelemme samalla alalla, asuimme kivenheiton päästä toisistamme ja vaikkemme ole ihan kaikesta samaa mieltä, pystymme keskustelemaan asioista syvälliselläkin tasolla. Vaikka olemme tunteneet toisemme lyhyen aikaa. Hän on ollut aina valmis kaikkeen. Ajaa pitkiäkin matkoja ollakseen läsnä. Ihan vaikka tsemppikävelylle. Tai tuomaan pizzaa kun nilkkani oli venähtänyt.

On ollut ihana huomata kuinka helppoa ystävystyminen on ollut, vaikken itse asiassa ollut edes huolissaan saanko uusia ystäviä. Vaikeinta ehkä kuitenkin on ollut ottaa se ensimmäinen askel. Ihan niinkuin missään ihmissuhteessa. Sitä pelkää torjutuksi tulemista tai onko sittenkään mitään yhteistä. Kaikki on joskus ollu sellasilla treffeillä esimerkiksi, jossa kummallakaan ole ollut mitään sanottavaa. Vaivaannuttavaa. Mutta eihän sitä ikinä löydä ystäviä, jossei pistä itseään likoon.

Keskustelin viikonloppuna aiheesta monella eri taholla ja tuli puheeksi se, kuinka samanlaisista kulttuureista saapuvat viettävät aikaa toistensa kanssa ja keskustelimme myös siitä, kuinka monet suomalaiset eivät halua viettää toisten suomalaisten kanssa täällä Houstonissa. Meitähän on pienen kylän verran täällä, mutta kyllähän se niin on, ettei kaikki luonnollisestikaan halua olla tekemisissä muiden suomalaisten kanssa. Eikä suomalaisuus takaa kahden yksilön ystävystymistä. Vaikka juuret olisi Suomessa, ei kaikkien kiinnostuksen kohteet ole tietenkään samat.

Koska aihe on puhuttanut viime aikoina, tulin myös ajatelleeksi miten tärkeetä on erilaiset ystävät. Jokainen ihminen, kenet elämääni päästän, tarvitsee olla samat arvot kuin itselläni, mutta samalla pitää rikastuttaa elämääni jollain erikoisella tavalla.

Jotkut ystävyydet perustuvat vertaistuelle, mikä usein on keissi expatyhteisöissä. Tämän huomasin miehen työpaikoilla eri maissa, että suurlähetystön porukka vaikuttaisi viettävän suurimman osan vapaa-ajastaan toistensa kanssa. Ja ymmärrän tämän erittäin hyvin. Eteenkin jos työpaikka sijaitsee täysin erilaisessa kulttuurissa, kuin mihin itse on tottunut, on aika vaikeeta saada ystäviä työpaikan ulkopuolelta. Samalla nämä suhteet tuppavaat jäämään, kun muutto seuraavaan lähetystöön tulee. Itse koen nämä suurlähetystön kontaktit olleen ystäviä ja kutsun heitä ystäviksi edelleen, mutten vaan pidä yhteyttä enää. Muutamat timanttiset ihmiset ovat jääneet elämääni todella läheiseksi suurlähetystöjen piireistä, vaikka vietimme vain lyhyen ajan yhdessä.

Kuinkas Suomeen jääneille ystäville sitten käy? Varsinkin jos on ollut mukana isossa kaveriporukassa, voisin kuvitella ulkomaillemuuton satuttavan koko porukkaa ja pahiten lähtijää. Onhan se raskasta olla edelleen mukana porukan whatsapp-ryhmässä ja saada kaikki viestit, kuten “kuka tuo sipsit ja kaljat illalla?”. Itse en ollut ikinä mukana missään ns. ryhmässä. Toki koulukavereista tuli todella tärkeitä ja välillä harmittaa, ettei pidetty yllä porukan whatsappryhmää, mutta toisaalta en voi kantaa kaikkea mukanani. Muistelen usein, mitä kaikkien ystävieni kanssa tuli Suomessa tehtyä ja ihana kuulla heidän kuulumisia, mutta pakko jatkaa eteenpäin. Elämä on tässä ja nyt. Odotan innolla kun saan taas nähdä ystäviäni, joko Suomessa tai jossain muualla maailmassa, mutta ei Suomessa jatkuvasti ravaaminen ole agendallani. Haluaisin mennä tapaamaan uutta perheenjäsentäni, mutta ihan kaikkiin synttäri- ja nimpparijuhliin en vaan millään pysty osallistumaan.

Mutta onneksi nykyään on tämä internetti! Soittelen Suomeen monta kertaa viikossa ja päiväni on monta kertaa pelastanut yllättävä puhelu Suomesta! Ihana kun nykyään on helppoa ja ilmasta pitää yhteyttä. Yksi kuvan lähettäminen ei maksa mitään, mutta tuo hymyn kasvoille viikoiksi vastaanottajalle. Kun minusta tuli muutama kuukausi sitten täti, sain olla mukana ihan (melkein) kaikessa, kun tämä pieni prinsessa saapui maailmaan. Ilman älypuhelimia ei tämä olisi ollut mahdollista ja uskon, että olisin ollut surullinen.

Ystävyyssuhteet ovat monille ihmisille vielä tärkeimpiä, kuin perhesuhteet ja voin kuvitella kuinka raskasta ulkomaille muutto voi olla. Sitä pelkää, ettei ystävyys kanna tai ei saa olla mukana kaikessa. Jos olisin muuttanut ulkomaille nuorempana, en olisi ollut näin vahva ja kestänyt olla erossa perheestä ja ystävistä, mutta ikä on tuonut varmuutta omasta asemasta ja luottoa ystävyyssuhteisiin. Tiedän, että Suomessa on paljon ystäviä ja tiedä, että ihan joka ikinen on onnellinen puolestani, vaikka päätös lähteä ei ollut helppo.

Ja sitäpaitsi, minähän saan asua parhaan ystäväni kanssa saman katon alla, samassa maassa ja samassa maanosassa. Kaikki muut suhteet kestävät kyllä välimatkan.

Camilla