Kun hautajaisiin ei pääse

Perheessäni on tapahtunut suuria asioita viime viikkoina ja välimatka on tuntunut pidemmälle kuin yleensä. Käsittelin ikävää hiljattain itsenäisyyspäivän postauksessa, mutta halusin nostaa pöydälle aiheen, mikä puhuttaa usein ulkosuomalaisten blogeissa ja foorumeilla. Nimittäin läheisen kuolema Suomessa, kun itse on toisella puolella maailmaa.

Isoäitini nukkui pois hiljattain, enkä päässyt hautajaisiin. Rakkaan ihmisen menetys on aina raskasta, oli hän kuinka vanha, nuori, sairas tai terve. Vaikka minut on otettu ihanasti huomioon, en vaan millään pysty karistaa ajatuksia pois, että olen liian kaukana ollakseni mukana järjestelyissä tai fyysisesti tukena. Välimatka tuntuu näinä hetkinä todella pitkältä.

Järjesteltävää on paljon ja olen onnekas, että Suomessa on tarpeeksi ihmisiä hoitamassa käytännön asioita. On vaan jotenkin epäreilua muita kohtaan, että joutuvat ottaa harteilleen paljon tekemistä. Pesin tavallaan käteni kun muutin ulkomaille. Joku voisi ajatella ulkomaanmuuton olevan itsekeskeistä, tai ehkä minä vain ylianalysoin asiaa. Mutta emmehän ihmisinä voi mitään tunteillemme. Sekä siellä Suomessa, että kaukana kotoa.

Joten, kuinka olla läsnä, kun välimatka on todella pitkä? Tähän en ole oikein löytänyt mitään taikatemppua. Herään aikaerosta johtuen vasta myöhään iltapäivällä Suomen aikaan, jolloin monet tsemppipuhelut olisi tarvinnut aikaisemmin soittaa. Menikin monta päivää, että heräilin yöllä vastailemassa viesteihin ja aamuyöstä ei saanut nukuttua kun puhelimeen oli tullut paljon viestejä. Toisin päin olen löytänyt itseni iltapäivästä ajattelemasta, kuinka voisin soittaa Suomeen, mutta kaikki on jo nukkumassa.

Olen yrittänyt olla puhelimen päässä ja ainakin sillä lailla olla tukena, mutta onhan se elämä täälläkin päässä, eikä aina ehdi vastaamaan puhelimeen tai eteenkin täältä muuttolaatikoiden keskeltä aina välttämättä ole puhelin edes lähettyvillä.

Työnteko on siirtynyt enenevissä määrin pois toimistoista, joten ihmiset muuttavat herkemmin työn perässä kauas tai siirtyvät freelanceriksi ja nämä asiat koskettavat yhä enemmän ihmisiä. Eteenkin hautajaiset ovat tärkeä osa surutyötä ja kannustan kaikkia osallistumaan hautajaisiin, vaikka rahallisesti se kirpaisisi, mutta olen itse huomannut hautajaisten helpottavan ymmärtämään ihmisen poissaoloa. Vaikka sitä vielä vuosienkin päästä tulisi hetkiä, jolloin odottaa toisen kävelevän ovesta sisään, saa sitä sisäisen rauhan heti hautajaisten jälkeen ja elämä voi jatkua.

Tottakai minua harmittaa, etten nyt päässyt hautajaisiin, mutta tavallaan aloitin surutyön isoäitini poismenoon jo vuosi sitten kun tapasin hänet viimeisen kerran. Juhlimme 90-vuotissynttäreitä. Ei hän enää meitä nimeltä muistanut, mutta tiesi, että olimme perhettä ja kakku maistui! Tiesin, ettei hänellä ollut enää montaa vuotta jäljellä, eikä minulla ollut suunnitelmissa tulla heti takaisin – enhän tiennyt mikä meitä odottaisi Liberiassa ja Yhdysvalloissa. Lähdin syntymäpäiviltä rauhallisin mielin, mutten voi kieltää harmitusta, etten voi olla perheeni luona nyt kun läsnäoloa kaivattaisiin. Onneksi mieheni on ollut kärsivällinen ja kun ikävä on iskenyt vasten kasvoja on hän ollut vierelläni ja lohduttanut.

Onneksi nämä henkilöt elävät ikuisesti muistoissamme ja olen äärettömän onnellinen, että isoäitini sai elää pitkän ja onnellisen elämän. Hän kosketti niin monia ihmisiä iloisella elämänasenteellaan. Aina onnellinen siitä, kun meni käymään. Olemme kaikki kiitollisia siitä, että meillä oli ihana mummola, mihin mennä, jossa sai touhuta kaikenlaista. Opimme kutomaan mattoja mummulta, ruoassa oli aina kunnon kermaa ja voita ja tumma suklaa kätkö ei ikinä ollut tyhjä.

Lainatakseni siskoni puheesta hautajaisissa, kuvittelen myös isovanhempani istuvat nyt pilven reunalla terassilla juomassa kahvia ja syömässä kakkua samalla kun he katselevat meitä. He ovat vihdoinkin yhdessä, monen vuoden odotuksen jälkeen.

Nauttikkaamme toistemme seurasta niin kauan kun he ovat vielä seuranamme.

Camilla

Vuosi lomaa – 2018

Helmikuu 2018 – Liberian auringonlaskut

Vuosi 2018 on tullut päätökseensä ja jäin muistelemaan vuotta ja samalla pohtimaan tulevaa.

Koulu Tuhottoman pitkä koulumatka tuli (ainakin tähän hätään) päätökseensä ja tammikuussa kävin tenttimässä viimeisen kurssin. Kun tulokset saapuivat, pääsi itku. Oli koulumatkani rankin tentti, enkä halunnut jättää koulua ko. kurssin takia kesken. Kaikesta huolimatta suoritin kurssin ja valmistuin maaliskuussa Hankenilta.

Maaliskuu 2018 – Kauppatieteiden kandidaatti

Kouluväsymys iski keväällä 2017 ja aloin silloin jo miettimään, pitäiskö jättää maisteri tekemättä. En vaan enää jaksanut koulun politiikkaa, vaikka aine ja aihe kiinnosti ja kiinnostaa edelleen kovasti. En malta jatkaa, mihin jäin, mutta mielummin työelämässä.

Toki välillä harmittaa, kun koulukaverit jatkaa maisteriin ja jopa on jo valmistunut maisteriksi, mutta samalla on mietittävä muita elämän osa-alueita ja prioriteetteja.

Parisuhde Olen sen verran vanha jo, että tiedän, mitä elämältäni haluan. Kun sopiva henkilö tuli vastaan, en nähnyt enää mitään syytä jarrutella. Monen mutkan kautta saimme mieheni kanssa käytännön asiat järjestykseen ja pystyimme muuttamaan yhteen ja menimme jopa naimisiin tänä vuonna. Häitä tanssitaan myöhemmin, kunhan saadaan oleskelulupa-asiat kuntoon ja allekirjoittaneelle töitä.

Kesäkuu 2018 – vaimona
Heinäkuu 2018 – uusi yhteinen koti

Ensimmäinen avioliittovuosi on kuulemma se vaikein, mutta olemme kasvaneet yhdessä paljon, emmekä erilleen. Toki meilläkin oli muutaman kerran vaikeita keskusteluita, mutta ne johtui minun epävarmuudesta uuteen kotimaahani, eikä niinkään parisuhteeseemme. Emme ole vieläkään kyllästyneet toisiimme, vaan päinvastoin.

Vanhemmuus Vaikken varsinaisesti tullut äidiksi vuoden 2018 aikana, sain hoitaakseni kaksi reipasta lasta heidän vierailuillaan isänsä luona. Ensimmäiset kuukaudet olivat todella vaikeita, kun etsimme kaikki paikkaamme uudessa perheessämme. Tilannetta ei helpottanut, että asuimme hotelleissa ensimmäiset kaksi kuukautta. Kaikesta kuitenkin selvittiin, eikä enää tule suuria tappeluita.

On ollut ihana huomata, kuinka lapset joka kerta palavat halusta tulla meille kylään. Asiat olisi voinut olla ihan päinvastaiset ja olisin voinut saada kuraa niskaan, mutta ei. Olen löytänyt äitipuolen roolini ja paikkani perheessä, mikä on auttanut työhön kaipuuni kanssa. Minulla on ollut työ hoitaa lapsia ja keksiä koko perheelle kivaa tekemistä.

Kesäkuu 2018 – äitipuolena matkoilla New York Cityssä
Kesäkuu 2018 – turistina Washington DC:ssä

Olenkin kasvanut ihmisenä paljon ja lapset ovat opettaneet minulle kärsivällisyyttä, tilannetajua ja kommunikointia. Opin kuinka tärkeää on olla esimerkkinä, eikä vaan kertoa kuinka asiat tulisi tehdä. Lapset imevät itseensä kaiken ympäristöstä, eteenkin ne asiat, mitkä ei ihan heille kuuluisi, joten saa todellakin pitää mölyt mahassa, ellei halua lasten käyttäytyvän huonosti.

Syksyllä huomasin myös positiivisen muutoksen lapsissa. He selkeästi olivat kaivanneet isäänsä ja tämä puoli vuotta on kasvattanut lapsia itsenäisemmiksi. He ovat saaneet kokea uusia asioita, mutta ennen kaikkea viettää aikaa isänsä kanssa. Vähättelemättä äitinsä roolia tietenkin. Lapset selkeästi kaipaavat molempia vanhempia. Me puolikkaat vanhemmat emme pysty täyttämään saappaita.

Muutto En edes koe asuvani kaukana Suomesta, koska katson suomalaisia sarjoja (välillä jopa Ylen uutisia) netistä, puhun pitkiä puheluita Suomeen ja syön tismalleen samoja ruokia kuin Suomessa asuessani. Kaikesta huolimatta, sitä tuli muutettua valtameren toiselle puolelle. Kuulostaa ihan kuin joku muu olisi sanonut nuo sanat. Minähän vaan elän elämääni, eikä tämä elämä nyt niin erilaista ole, kuin Suomessa. Paitsi etten käy töissä. Ja aurinko laskee talvella vasta viiden jälkeen.

Elokuu 2018 – turistina uudessa kotikaupungissa Houston, TX

Uusi kotimaani on helppo maahanmuuttajille ja mieheni on tehnyt muuton todella helpoksi. Puhumattakaan suomalaisen yhteisön tuesta. Paras ystäväni lapsuudestani asuu nykyään lyhyen ajomatkan päässä ja olen saanut paljon uusia, hyviä ystäviä, mikä on auttanut sopeutumisessa.

Matkat Ajattelin ensin, etten olisi matkustanut paljon tänä vuonna, mutta tulihan niitä kilometrejä tänä(kin) vuonna. Asuin Liberiassa kolme kuukautta ja kävimme Sierra Leonin rajan lähellä sijaitsevalla rannalla kolmesti. Suppailimme viikonloput ja kerran jopa merellä haaksirikkoutuneelle laivalle. Matkustin Tallinnaan helmikuussa ennen Liberiaan muuttoa ja toisen kerran toukokuussa miehen kanssa meidän yllätysvierailulla Suomeen. Kun saavuimme Yhdysvaltoihin keväällä, kävimme New Yorkissa, New Jerseyssä huvipuistossa ja Washington DC:ssä. Muutimme Houstoniin kesäkuun lopussa ja olemme käyneet ainakin kerran kuussa Louisianassa syksyn aikana. Lomailin viisi päivää siskon kanssa Las Vegasissa ja matkustin miehen työmatkoille monen monta kertaa – Dallasiin, San Antonioon ja Austiniin.

Kilometrejä tuli paljon, vaikken odottanut tältä vuodelta mitään matkoja, koska olemme keskellä tätä muuttoprosessia. Mutta onhan muuttaminenkin matkustamista. Tavallaan.

Marraskuu 2018 – turistina Las Vegasissa, Nevada

2019 Minkälaisia odotuksia minulla on tulevalle vuodelle? Ainakin enemmän liikuntaa ja vähemmän loukaantumisia. Uuden kodin vieressä kulkee lenkkipolut, joten eipä ole enää tekosyitä. Ja loukaantumiset saavat nyt jäädä taakse. Nilkka voi jo niin hyvin, että yritän aloittaa liikunnan lähipäivinä. Näin jo unta viime yönä, että lähdin juoksulenkille!

Työ Vuosi lomaa oli sopivasti. Sain ladattua akkuja, tutustua uuteen kotimaahani, viettää aikaa ystävien ja uuden perheeni kanssa. Kaivaa esiin kuopattuja harrastuksia. Kasvaa ihmisenä ja löytää uusia puolia itsestäni. Nyt kuitenkin olen valmis jatkamaan eteenpäin. Haluan työyhteisön, oppia uusia asioita ja tehdä työtä, josta sekä maksetaan palkkaa (pankkitili näyttää pikkuhiljaa säälittävältä), että nähdä työni tuloksen. Haluan työn, jossa voin oikeasti tehdä jotain järkevää. Kasvaa ja kasvattaa arvoa. Voin kuitenkin palata työelämään vasta kun työlupa on tipahtanut postilaatikkoon. Ei kuulemma enää pitäisi kauan kestää.

Lokakuu 2018 – uudet vanhat harrastukset
Tammikuu 2018 – lunta ja pakkasta superseurassa

Uusi koti Pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme tammikuun lopussa, jonka jälkeen saamme kaikki vähän enemmän tilaa. Kaikille omat huoneet, peli/treeni-huone, ompeluhuone minulle ja pieni takapiha (grillibileet!!). Ja kaikki tämä aivan lenkkipolujen vieressä. Nykyinen asuntomme sijaitsee hyvällä paikalla, muttei jalkakäytäviä. Täytyy aina ajaa autolla, jos haluaa lenkille. Kynnys treeneihin on korkea. Mutta eipä ole enää kauan! Olemme kaikki innoissamme uudesta sijainnista! Pääsemme helposti ja nopeasti liikkumaan.

Vaikka edessä on muutto (taas), olemme kaikki valmiita vähän tilavampaan kotiin. Lapset haluaa leikkiä rauhassa, eikä olohuoneessa ja tällä hetkellä heidän makuuhuone on niin pieni, ettei sinne mahdu kahden sängyn lisäksi mitään muuta. Ja minä haluan kunnollisen työ/ompeluhuoneen, ettei aina tarvii istua keittiössä ompelemassa ja joka kerta nostaa kaikki tavarat kaappiin, kun on ruoka-aika. Mieskin odottaa uutta taloa, koska saamme kaikki romut autotallissa järjestettyä järkevämmin. Ja mahdollisesti rakennettua kuntosalin autotalliin.

Lupaukset Oli taas suuret suunnitelmat vuosi sitten. Kahvin juontia tulisi vähentää. Tässä kohtaa pyörittelen silmiäni. Joka päivä kulutan kolme kuppia, vaikka kuinka yritän olla keittämättä sitä kolmatta kuppia. Liikuntaa pitäisi lisätä. Noh, kokeilin tennistä kolme kuukautta. Kävin parin kuukauden ajan syksyllä pyöräilemässä. Loppuajan löhöilin onnellisena sohvan pohjalla. Heh. Ensi vuonna sitten! Luulin tekeväni kaiken maailman kursseja netissä, kun en töissäkään käy. Enpä tehnyt sitäkään. Ensi vuonna.

Nyt kun sapattivuotta on takana kaksitoista kuukautta, olo on aika rauhaton ja tekisi kyllä mieli saada enemmän rakennetta arkeen. Jos en mitään muuta alkuun keksi, niin pakko ilmottautua ryhmäliikuntatunneille tai jotain muuta järkevää. En jaksa enää elää kuin pellossa. Samalla pitää saada ryhtiliike muihinkin perheemme jäseniin. Mies on valitellut liikkumattomuutta. Nyt vaan tarvii löytää joku kiva ohjelma meille molemmille. Mutta ensin muuttopuuhat ja uusi koti 🙂

Joulukuu 2018 – uusi kotikaupunki Houston, TX
Huhtikuu 2018 – Liberian auringonlaskut

Tuhannet kiitokset kaikille ihanille ihmisille, jotka tekivät tästä vuodesta upean. Eteenkin kotijoukot, jotka ovat jaksaneet höpötellä kanssani puhelimessa, kun välillä on ollut koti-ikävää ja välillä on halunnut kertoa kaikista jännittävistä tapahtumista. Olen hieman harmissani, etten pääse mukaan kaikkiin upeisiin tapahtumiin vuonna 2019, mutta onneksi on puhelimet nykyään!

Hyvää uutta vuotta 2019!
Camilla

Suomalaisvaikutteinen joulu Houstonissa

Kun saimme tietää, että lapset viettävät joulun kanssamme, halusin näyttää lapsille (ja amerikkalaiselle miehelleni) pienen vilauksen suomalaisesta joulusta. En kuitenkaan missään nimessä halunnut mitään stressiä itselleni tai koko porukalle, joten valikoin vain muutaman suomalaisen jouluperinteen uusperheellemme.

Jouluaattona keitin lounaaksi joulupuuron, leivoimme joulutortut ja katsoimme joulurauhan julistuksen Areenasta. Lapsetkin kokeili Ikeasta haettua glögiä ja joulupuurolautaset tyhjenivät huimaa vauhtia.

Tämän joulun hitti: suomalainen riisipuuro. Sain keittää puuroa monta satsia. 
Saaristolaisleivän tyyppinen leipä oli toinen joulun hittituote. Sain leipoa monta satsia tätäkin. 
Kuusenkoristeet kaikille omat. 

Iltapäivällä koristeltiin piparkakkutalo ja mies savusti lohta ja itse metsästettyä sorsaa samalla kun minä kokkailin illalliselle porkkanalaatikkoa, saaristolaisleipää, herneitä ja perunoita. Aika perinteinen joulupöytä mielestäni. Itselleni olin ostanut vielä graavilohta ja pari purkkia sillejä. Joulun kunniaksi.

Aattoiltana avasimme muutamat lahjat sen kunniaksi, että Suomessa pukki tuo lahjat aattoiltana. Olin amerikkalaiseen tapaan ostanu kaikille omat kuusenkoristeet. Autointoilijalle pienen punaisen auton, tytölle glitterillä kuorrutettu lumiukko, miehelle pieni metsästäjäukko ja itselleni pöllöjä.

Aattoillan huipennus oli joulukirkko. Menimme isolla porukalla Woodlands Church:iin, missä oli jumalanpalveluksen lisäksi lapsille pomppulinnoja, liukumäki, vaahtokarkkeja ja kaakaota. Vaikkemme normaalisti ole kirkossa kävijöitä, oli Woodlandsin kirkolla todella mukava tunnelma ja seurakin oli mitä mainioin.

Jätettiin joulupukille aattoiltana lasten koristelemat piparkakut ja mukillinen maitoa. 
Piparkakut ja maito oli yön aikana vaihtunut lahjoihin. 

Joulupäivän aamuna joululahjat löytyivät kuusen alta – amerikkalaiseen tapaan. Joulupukki oli käynyt jättämässä lahjat, syönyt koristelemamme piparkakut ja juonut jättämämme maidon. Lelut toivat paljon elämää pieneen kotiimme ja joulupäivä menikin oikeastaan sohvalla löhöillessä lasten (lue: miehen) leikkiessä uusilla leluilla.

Iltapäivästä alkoi seinät kaatumaan päälle ja päätimme lähteä sulattelemaan joulutorttuja pienelle kävelylenkille. Joulun kelit oli meidän puolellamme ja aurinko paistoi melkein koko joulun. Ja oli lämmintä! Vaikkei ollut valkoista joulua, oli ihana ulkoilla ilman pitkiä kalsareita.

Illalla appivanhempani saapuivat meille ja yöpyvät melkein kaksi viikkoa. Mukava kun talo on täynnä ja on kaikkea kivaa puuhaa. Ehdimme jo käydä NASAlla, leikkipuistoissa ja katsomassa jouluvaloja.

Melkein koko joulun saimme viettää auringonpaisteessa ja parinkymmenen asteen lämmössä. 

Joulu meni todella mukavasti, kun oli sopivasti tekemistä. Vaikkei ollut valkoista joulua, saimme hyvin tehtyä joulun tunnelman suomalaisilla ja amerikkalaisilla perinteillä. Mieheni kiitteli kovasti kun esittelin suomalaisia perinteitä ja aloitimme uusia perinteitä pienelle perheellemme. Todellisuushan on ettemme tiedä missä vietämme tulevaisuudessa jouluja ja kenen kanssa, mutta jos se on minusta kiinni, pidämme kiinni ainakin muutamasta perinteestä tulevina vuosina.

Hyvää uutta vuotta!
Camilla

Itsenäisyyspäivä ja ulkosuomalaisuus

Välimatka tekee ihmeitä. Sitä kaipaa enemmän ja arvostaa pieniäkin asioita paljon enemmän. Minusta on kuoriutunut pieni jouluihminen tässä viime viikkoina ja olen miettinyt mistä moinen johtuu, mutta voisin kuvitella välimatkalla olevan jotain osaa tähän fiilistelyyn. Eteenkin perinteet, perheen omat ja kansalliset, ovat heränneet henkiin ilman, että olen edes huomannut asiaa.

Olen istunut netissä luvattomia tunteja etsiessä eri reseptejä joululaatikoihin, saaristolaisleipään ja piparkakkutaikinaan. En aio vetää överit, mutta jotenkin tuntuu, että tarvitsen pienen palan Suomea tähän hetkeen. Kun itsenäisyyspäivän aamu valkeni suuntasin suomalaisen ystäväni luokse ja laitoimme Linnan juhlat telkkarista päälle. Söimme siis aamupalaa ja katsoimme juhlia Areenasta. Juhlat ovat aina kuuluneet minun itsenäisyyspäivään, mutta vasta kun palasin kotiin iltapäivästä, iski kaipuu Suomeen. Kuuntelin Finlandia hymniä ja ostin Tuntematon sotilas -elokuvan miehelle joululahjaksi. Vasta kun jonkin asian menettää, sitä osaa arvostaa. Tässä tapauksessa tuntuu, kuin olisin menettänyt itselle tärkeät perinteet. Toki vanhoja perinteitä voi, ja pitääkin, vaalia kaukanakin, mutta jotkut asiat vain ei tunnu samalta kaukana kotoa.

Ulkosuomalainen on aina kahden maan välissä ja jossain vaiheessa aikaa on kulunut niin paljon, ettei pysty edes palaamaan takaisin Suomeen, vaan uusi kotimaa tuntuu enemmän kodilta kuin Suomi. Aihe puhuttaa paljon eri ulkosuomalaisten foorumeilla ja välillä kun on vaikeita aikoja ihmisten elämässä, tulee väkisinkin mieleen, pitäisikö palata Suomeen. Tukiverkosto Suomessa näkee lähtijän luopiona ja uudessa kotimaassa on aina ulkopuolinen. Yhdysvallat on maahanmuuttajalle unelmamaa, koska tänne on varmasti paljon helpompi muuttaa ulkopuolisena, koska kaikki muutkin ovat ihan samassa tilanteessa. Eteenkin jos vertaa vaikka Aasiaa länsimaisen silmin. Tuskin esimerkiksi Kiinaan muuttaminen ole yhtä helppoa eurooppalaiselle, kuin Yhdysvallat.

Kuinka minun matka ulkosuomalaiseksi on sitten tähän asti mennyt? Matka on tietysti aloitettu, ainakin henkisesti, jo viisi vuotta sitten, kun tapasin mieheni, mutta vasta kymmenen kuukautta olen oikeastaan asunut Suomen rajojen ulkopuolella. Ristiriitaiset tunteet kuuluvat kai asiaan, mutta jollain tavalla olisi kiva jos ainakin hetkittäin olisi helpompaa.

Kun kaksikymppisenä lähdin matkustamaan ympäri maailmaa, ihmettelin aina Suomeen palatessani, miksi asun tässä kummallisessa maassa. On kylmä ja pimeetä. Kesällä on kylmä ja hyttysiä. Aivan kamalat verot ja juntteja täynnä. Olin naiivi ja kiittämätön. Röyhkeä ja itsekeskeinen. Paljon piti kasvaa, jotta pääsin edes tähän pisteeseen, missä nyt ollaan. Piti löytää se oikea ihminen näyttämään minulle kuinka upea maa Suomi oikeasti on.

Kun tapasin mieheni, elin edelleen tässä pienessä kuplassani, jossa vihasin kohtaloani asua Suomessa. Olin tehnyt paljon töitä sen eteen, että pääsisin jonain päivänä pois ja valloittamaan maailmaa. Kehuskella sitten Suomeen palatessani kuinka upeita paikkoja maailmassa on. Joo, onhan se upeeta nähdä uusia paikkoja ja oppia uusia tapoja elää, mutta kuinka ihanaa onkaan palata kotiin.

Mieheni näytti minulle täysin uuden puolen Suomesta. Suomessa on turvallista, upea puhdas luonto, rehellisiä ihmisiä ja hyvää ruokaa. Pikkuhiljaa rupesin ymmärtämään kuinka hyvä maa Suomi on. Kun mies muutti takaisin Yhdysvaltoihin olin tietysti murheen murtama hänen lähdöstä, mutta olin onnellinen saadessani jäädä Suomeen. Viime tammikuussa kun vakinainen ulkomaanmuutto lähestyi olin kauhuissani. En halunnut lähteä. Yhtäkkiä olin muuttanut mieltäni ja pidin lumesta ja talvesta. Mitä ihmettä? Lenkkeilin koiran kanssa päivittäin lumihangessa ja aloin kaipaamaan kaikkea.

Miltä nyt tuntuu kun meillä on koti Teksasissa? Kyllä kaipaan jotain asioita Suomesta, mutta sen verran olen kasvanut, että osaan elää tässä ja nyt. Turha murehtia, mitä ei ole, vaan lähinnä, mitä kaikkea ihanaa minulla on. Joten, miksi pohdin ulkosuomalaisuutta päivittäin? Koska maahanmuuttajana kamppailen päivittäin asioiden kanssa, jotka saattavat vaikuttaa pieniltä, mutta ovat minulle uusia ja ihmeellisiä. Samalla jokainen suomalainen ulkomailla on lähettiläs ja vaikka jotkut asiat vaikuttavat hieman hankalalta, on vaan pakko niellä suuttumus ja yrittää ymmärtää maan tavat ja kulttuurierot. Tai ystävällisesti yrittää kertoa, kuinka me suomalaiset teemme asiat hieman eri tavalla, joka säästää aikaa/rahaa tai on muuten vaan helpompi.

Olen ylpeä suomalainen ja haluan vaalia perinteitä jatkossakin. Täytyy vaan muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Vaikka kuinka olisi ikävä, pitää muistuttaa itseään siitä, miksi ylipäätään matkaan lähti. Haluan opettaa lapsille Suomesta ja suomalaisista perinteistä, mutta samalla kunnioittaa tämän maan perinteitä. Ei ole helppoa elää kahden tulen välissä, mutta kuinka rikasta onkaan elämäni nykyään? Saan oppia uusia asioita päivittäin ja kokea upeita hetkiä täälläkin. Pitää vaan löytää tasapaino.

Koska en nyt tähän hätään Houstonista löytänyt Suomen lippua, josta ottaa kuvia postaukseen, kaivoin muutamia lempikuviani Suomesta arkistoista. Luonto on meille suomalaisille tärkeä ja niin myös minulle. Vaikka perhettä ja ystäviä on ikävä, niin Suomen luontoa on kyllä kova ikävä myös.

Vielä kerran hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Camilla

Kurpitsajuhlat

Ruokakaupat toivottavat tervetulleeksi asiakkaat upeilla luomuksilla!

On sadonkorjuuaika ja kurpitsat ovat täyttäneet kaupat. Kurpitsajuhlia mainostetaan siellä täällä ja ihmettelin hieman mistä oikein on kyse. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun olen Yhdysvalloissa syksyllä. Tai noh, kävin vuonna 2014 lokakuussa Floridassa peräti neljä päivää. Tätä ei siis todellakaan lasketa.

Olen siis täysin pihalla tästä kurpitsajuhlasta. Ihmettelin ihan ääneen miehelle, mistä näissä kurpitsoissa oikein on kyse ja mistä tuhannet ja tuhannet kurpitsat oikein on kauppoihin ja ihmisten rappusille saapuneet. Vastaukseksi sain jotain todella ympäripyöreetä, joten sain ihan itse luvan selvittää. Kyseessä on siis niinkin yksinkertainen selitys, kuin kurpitsojen sadonkorjuuaika. Kuitenkin amerikkalaiseen tapaan tämäkin tehdään näyttävästi. Kurpitsoja on j-o-k-a paikassa.

Sen mitä luin, niin alunperin kurpitsa on tullut Pohjois-Amerikasta ja viitteitä kurpitsan käytöstä löytyy Meksikosta jopa 5000 BC. Pohjois-Amerikan aluperäiskansa kuivatti kurpitsoja ja kutoi mattoja kuivatuista kurpitsoista. Intiaanit käytti kurpitsoja myös ruoanlaitossa, kuten keitoissa. Kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Amerikkoihin, alkoivat hekin käyttää kurpitsoja ruoanlaitossa, koska huomasivat tämän olevan näppärä raaka-aine, josta taipui moneen.

Pumpkin patch, eli paikka, josta voi käydä hakemassa kurpitsansa ja tietysti ottaa kuvia 🙂

Ehkä kaikkein tunnetuin ruoka kurpitsasta on kurpitsapiiras, eli pumpkin pie, ja piiras on mitä ilmeisemmin saanut alkunsa siitä, kun uudisasukkaat leikkasivat ensin kurpitsan “hatun” pois, poistivat siemenet ja täyttivät kurpitsan maidolla, mausteilla ja hunajalla. Tähän väliin on pakko mainita, että allekirjoittanut ei ole vieläkään saanut maistaa kurpitsapiirasta, mutta viimeistään kiitospäivänä olisi tarkoitus leipoa pumpkin pie.

Nykyään kurpitsat ja kurpitsamauste (pumpkin spice) valtaa kaupat ja kaikki muutkin tahot tällai syksyisin. Nyt en tarkalleen muista, milloin näin ensimmäiset kurpitsat, mutta ei voinut olla kauan koulujen alun jälkeen syyskuun puolessa välissä. Kurpitsamauste on myöskin allekirjoittaneelle vielä täysin tuntematon käsite, ja taas kerran lähden kokeilemaan maustetta sitten kiitospäivänä viimeistään, mutta toistaiseksi olen vaan ottanut kuvia eri puolilta kauppoja, kun olen nähnyt kurpitsamaustettuja tuotteita. Eli näin syksyisin tulee siis kahviloihin myyntiin kurpitsamausteiset kahvit ja kauppoihin kurpitsamausteiset keksit jne. Mies näytti minulle pienvarastoyrityksen mainoskyltin, jossa luki, että heillä olisi tarjolla kurpitsamausteen hajuisia varastoja tarjolla. Tämähän nyt oli tietysti sarkasmia, koska välillä kyllä vaikuttaa, että kurpitsamauste on joka paikassa!

Mausteseokseen muuten tulee kanelia, muskottipähkinää, inkivääriä ja mausteneilikkaa, eli todella syksyinen ja jopa jouluinen mauste mielestäni. Ymmärrän hyvin, miksi mausteseosta käytetään tällai syksyllä ja kiitospäivän illallisella.

Olen kuitenkin jäänyt pohtimaan, mitä kurpitsoille Halloweenin jälkeen tapahtuu, kun nyt niitä kaiverretaan kovaa vauhtia Halloween -juhlia varten. Ja jäin myös pohtimaan, jääkö kurpitsat koristeiksi jouluun asti, jolloin vaihdetaan seuraavat koristeet, vai tuleekohan Halloweenin jälkeen omat koristeet kiitospäivän juhlia varten. Tämä jää nähtäväksi, mutta mietin myöskin, mitäköhän näille kurpitsamassoille käy kun sesonki on ohi? Syökö joku nämä kurpitsat vai meneekö ne kaikki roskiin? Kaupoissa toki myydään koristeiksi muovisia kurpitsoja, joten voi vuosi toisensa jälkeen käyttää samoja koristeita, mutta entäs sitten ne kurpitsat, jotka ovat siis ruokaa. Käyttääköhän joku kurpitsat?

Koristeita kauppakeskuksessa Dallasissa. En pysty edes kuvittelemaan kuinka kauan koristeiden tekoon on mennyt aikaa.

Kaiken kaikkiaan, olen ollut todella vaikuttunut upeista koristeluista kaupoissa, kauppakeskuksissa ja ihan oikeastaan joka paikassa, koska onhan näitä kurpitsoja paljon erilaisia ja todella komeita yksilöitä! Kaivertaminenhan on sitten taas ihan oma tarinansa! Katsoin netistä kaikkein hurjimpia kaiverruksia ja mietin, miten ihmeessä jollain vaan on silmää tehdä upeeta taidetta kurpitsasta!

Onhan kurpitsoja Suomessakin ja ainakin viime vuonna pistin merkille, että kurpitsoja käytetään myös Suomessa koristeina. Kyseessä on kuitenkin sen verran kallis raaka-aine, ettei ihan amerikan mittapuun koristeluja ole mahdollista tehdä, mutta kiva oli ihastella luomuksia viime syksynä. En tiedä sitten, miten tänä syksynä oli ja kuinka paljon lisää amerikkalaista kulttuuria on saapunut Suomeen asti.

Entä mites muualla maailmassa? Ainakin ymmärsin, että Saksassa olisi kanssa isot kurpitsajuhlat aina syksyisin, mutta mites muualla?

Johan tuli tarinaa kurpitsoista!
Kivaa alkavaa viikkoa kaikille!

Camilla

Ensimmäinen lääkärissä käynti

Näkymä olohuoneesta ja makuuhuoneesta // The view from our living room and bedroom

Kaksi uutta tulokasta kotiimme. Keinutuoli oli löytö antiikkiliikkeestä ja sai uuden maalipinnan. // Two new additions to our home. The rocking chair was a find at an Antique store and was given a new coat of paint. 

Viimeisen viikon päivät on nyt tullut vietettyä sohvan ja sängyn välillä. Tai siis lähinnä olen siirtynyt sohvalta sänkyyn ja sängystä sohvalle. Ensimmäinen todellinen sairastaminen Yhdysvalloissa. Kävimme jopa lääkärissä asti ja nyt kun antibioottikuuria on takana pari päivää, uskaltauduin avata tietokoneen ja istun nyt jopa keittiön pöydän ääressä tuolilla. Odotan vielä testituloksia, mutta nyt ainakin näyttäisi siltä, että antibiootit ovat tepsineet. Olo on edelleen heikko kuumeen jäljiltä, mutta ehdottomasti parempaan suuntaan ollaan menossa.

Netflixistä loppu leffat kesken ja olen jo siirtynyt lasten elokuviin, joten eiköhän tässä ole aikakin alkaa toipumaan. Ulkona on tänään superhellepäivä, joten ei kyllä haittaa olla ihan vaan kotona. Koska tänään aamulla oli vielä vähän kuumetta, en uskalla vielä huomenna liikkeelle, mutta ehkä perjantaina sitten 🙂

Ajattelin tässä parin viikon blogitauolla, että muistaakohan kukaan enää Suomessa olemassaoloani, mutta itse asiassa olen soitellut monien rakkaiden ihmisten kanssa ja saanut myös kuulla kuulumisia Suomesta. Onhan tämä näppärää kertoa suurimmat uutiset täällä blogissa, mutta koska kulisseissa tapahtuu niin paljon muutakin, että kiva kertoa jollekin kaikesta. Ja kiva kuulla, mitä kaikkea on tapahtunut ystäville ja perheelle.

Katsoin viime viikolla kaikki jaksot Ylen Kesäksi kotiin -ohjelman, jossa ulkosuomalaiset kertovat elämästään ulkomailla ja mm. siitä, mitä kaipaavat kotimaastaan. Viikonloppuna minun oli pakko Suomi-muistelun kunniaksi avata sillipurkki ja keittää perunat. Olen ollut poissa vasta kuukausia, mutta luulen, että tässä alussa ikävä on pahimmillaan. Olen äärettömän onnellinen täällä Houstonissa ja uusi koti on ihana, mutta pakko myöntää, että kaipaan Suomen kesää, kesäöitä, tuoksuja, polkupyöräajeluita, silliä ja perunoita, marjoja ja itse savustettua lohta. Pakastimestani puuttuu yksi erittäin tärkeä tuote tällä hetkellä, ja se on itse tehty omenasose. Olin viime viikolla kaupassa ja mietin, että miksi pitäisi ostaa omenasosetta tai omenia kaupasta, kun niitä saisi Suomessa ilmaiseksi pakastimen täyteen? En ostanut kumpaakaan, koska se vaikutti rahan haaskaukselta. Ehkä minulla on vielä matkaa integroitumiseen uuteen kotimaahani.

Nämä ovat niitä pienenpieniä asioita, mutta koska ei ole muuta valitettavaa, niin valitetaan nyt sitten niistä pienistä asioista. Enivei, muuttokuormamme on e-d-e-l-l-e-e-n matkalla ja on nyt seilannut Afrikasta Hollantiin, Hollannista Espanjaan ja jos universumi on ollut meille suotuisa, on kontti vihdoinkin matkalla Yhdysvaltoihin. En yhtään ihmettele, jos kontti olisi taas laitettu väärään laivaan. Mies kysyi tänä aamuna, että pitäisikö ostaa imuri, kun alkaa nää kokolattiamatot olee aika ällöttävät jo. Imuri kun on, kas vielä seilaamassa Atlantilla kolmatta kertaa. Rahaa on jo palanut tuhansia dollareita tämän eksyneen kontin takia, joten olen aika tarkka jokaisesta ostoksesta, mutta ehkä joudun taipumaan ässä imuriasiassa.

Mutta nyt lähden tästä kokeilemaan josko saisin tehtyä jotain illallista meille!
Ihanaa loppuviikkoa!

Camilla

English: My first doctor’s visit occurred this week after a few days of fever. But I’m finally sitting up and not laying on the couch. It seems that the antibiotics helped. We are still waiting for our stuff from Africa, due to a misplaced container. Our container went to Spain instead of the States. I don’t blame the container – Spain does sound more exotic than Baltimore 😉 Other than that, we are doing great. Still loving our new home and the neighborhood.  

Kuulumisia

Lake Woodlands

Tulipas pitkä blogitauko! Haettiin lapset Houstoniin kolme viikkoa sitten ja aika vaan hurahti ohi. Olin lasten kanssa päivät ja illat vietimme kaikki aikaa yhdessä, joten en edes ajatellut avata läppäriä kirjoittaakseni jotain. Vein lapset joka päivä johonkin leikkipuistoon, metsään, nähtävyyksiin, rannalle tai vähintään uima-altaalle ja voi pojat meillä oli hauskaa.

Mutta tärkeimmät kuulumiset ensin. Pääsimme vihdoinkin muuttamaan uuteen kotiimme ja olemme viihtyneet todella hyvin. Hotellielämä alkoi jo pikkuhiljaa kyllästyttämään, vaikka olihan se ihan kiva kun siivooja kävi päivittäin 😉

Asumme ensimmäisen puoli vuotta rivitaloasunnossa aidatussa naapurustossa uudella asuinalueella The Woodlandsin kaupunginosassa. Muuttokuorma Afrikasta on edelleen jossain Atlantilla, eikä näillä näkymin saavu Houstoniin ainakaan kuukauteen, joten elämä on melko askeettista. Toisaalta, en kyllä oikeastaan kaipaa yhtään mitään, koska en enää muista mitä omistetaan. Oikeastaan ainut, mitä haluaisin kotiin on henkarit vaatehuoneeseen, että saisi vaatteet ripustettua. Nyt kaikki vaatteet on epämääräisissä pinoissa ryppyisinä, mutta eipä tuo kamalasti haittaa elämää. Onhan tietysti sänkyä ikävä, mutta ihan hyvin ollaan saatu nukuttua ilmapatjallakin.

Näkymä keittiö/olohuoneesta // The view from our living room

Lapset saivat olla mukana muuttoapuna ja pääsivät laittamaan tavarat paikoilleen, mikä oli heille iso juttu. Tilasimme muutamia viikkoja sitten sohvat ja ne tulivat muuttopäivänä, eli ainakin on jotain missä istua. Ostimme facebookin kirpparilta keittiön pöydän ja tuolit ja olemme viimeiset pari päivää kunnostaneet pöytää. Kiva saada pöytä valmiiksi ensi viikolla ja syödä taas pöydän ääressä.

Louisianassa alkaa koulut jo tällä viikolla, joten toimme lapset nyt takaisin kotiin. Samalla mies käy hoitamassa työasioita New Orleansissa, joten vietän appivanhempien luona muutaman päivän, ennen kuin palaamme takaisin Houstoniin. Tulee kyllä olemaan hiljainen koti tämän kesän jälkeen. Vaikka alkuun oli aika vaikeeta hypätä äitipuolen rooliin, tulee elämä olemaan tylsää sen jälkeen kun jätämme lapset äitinsä luokse sunnuntaina. Pakko myöntää, että itku tuli kun lähdimme lasten kotipihasta.

Anyways, elämä alkaa pikkuhiljaa asettumaan uomiinsa Teksasissa. En ole kaivannut Suomeen vielä. Olen viettänyt aikaa vähintään kaksi päivää viikosta suomalaisen ystäväni kanssa Houstonissa, juonut moccamasterilla keitettyä kahvia, syönyt suklaadomino-keksejä, vieraillut Ikeassa muuttoviikonloppuna ja syönyt uusilta Iittalan lautasilta kaikki ateriani. En koe kaipaavani tällä hetkellä mitään muuta. Toki pitää korvapuusteja leipoa kunhan joku tuo minulle raesokeria Suomesta. VINK VINK! Mutta luulen, että saadaan pian vierailijoita.

Helposti saatavilla olevaa kasvisruokaa on vähän ikävä, mutta onneksi on keittiö, missä kokkailla hyviä kasvisruokia. Ja onneksi Houstonissa on paljon ravintoloita, jotka tarjoilevat kasvisruokaa, tarvitsee vaan ensin tehdä vähän taustatyötä ennen kuin suuntaa ravintolaan. Lasten kanssa on vaan ollut vaikeeta valita ravintola, joka on miellyttänyt kaikkia, joten en ole jaksanut tehdä paljon taustatyötä kasvisruoan saatavuuden suhteen. Syödään sitä mitä on tarjolla, koska turha pyytää kasvisruokaa Teksasissa tarjoilijalta. Saat pelkkää perunaa lautasellisen verran.

Ei pitäisi lupailla mitään, mutta nyt kyllä lupaan herättää tämän blogin henkiin pitkän tauon jälkeen. Olen kyllä vähän kaipaillutkin kirjoittaimista ja valokuvausta 🙂

Ihanaa elokuun ja syksyn alkua kaikille!
Camilla

English: Wow it was a long break from blogging! We picked up the kids three weeks ago and since the kids and I kept ourselves busy, blogging was the last thing on my mind. School starts today in Louisiana, so we brought the kids back to Houma this weekend. The biggest news is, however, that we finally moved in to our new home, and even though we still don’t have our stuff from Africa, it has been wonderful to have a home.