Perheessäni on tapahtunut suuria asioita viime viikkoina ja välimatka on tuntunut pidemmälle kuin yleensä. Käsittelin ikävää hiljattain itsenäisyyspäivän postauksessa, mutta halusin nostaa pöydälle aiheen, mikä puhuttaa usein ulkosuomalaisten blogeissa ja foorumeilla. Nimittäin läheisen kuolema Suomessa, kun itse on toisella puolella maailmaa.

Isoäitini nukkui pois hiljattain, enkä päässyt hautajaisiin. Rakkaan ihmisen menetys on aina raskasta, oli hän kuinka vanha, nuori, sairas tai terve. Vaikka minut on otettu ihanasti huomioon, en vaan millään pysty karistaa ajatuksia pois, että olen liian kaukana ollakseni mukana järjestelyissä tai fyysisesti tukena. Välimatka tuntuu näinä hetkinä todella pitkältä.

Järjesteltävää on paljon ja olen onnekas, että Suomessa on tarpeeksi ihmisiä hoitamassa käytännön asioita. On vaan jotenkin epäreilua muita kohtaan, että joutuvat ottaa harteilleen paljon tekemistä. Pesin tavallaan käteni kun muutin ulkomaille. Joku voisi ajatella ulkomaanmuuton olevan itsekeskeistä, tai ehkä minä vain ylianalysoin asiaa. Mutta emmehän ihmisinä voi mitään tunteillemme. Sekä siellä Suomessa, että kaukana kotoa.

Joten, kuinka olla läsnä, kun välimatka on todella pitkä? Tähän en ole oikein löytänyt mitään taikatemppua. Herään aikaerosta johtuen vasta myöhään iltapäivällä Suomen aikaan, jolloin monet tsemppipuhelut olisi tarvinnut aikaisemmin soittaa. Menikin monta päivää, että heräilin yöllä vastailemassa viesteihin ja aamuyöstä ei saanut nukuttua kun puhelimeen oli tullut paljon viestejä. Toisin päin olen löytänyt itseni iltapäivästä ajattelemasta, kuinka voisin soittaa Suomeen, mutta kaikki on jo nukkumassa.

Olen yrittänyt olla puhelimen päässä ja ainakin sillä lailla olla tukena, mutta onhan se elämä täälläkin päässä, eikä aina ehdi vastaamaan puhelimeen tai eteenkin täältä muuttolaatikoiden keskeltä aina välttämättä ole puhelin edes lähettyvillä.

Työnteko on siirtynyt enenevissä määrin pois toimistoista, joten ihmiset muuttavat herkemmin työn perässä kauas tai siirtyvät freelanceriksi ja nämä asiat koskettavat yhä enemmän ihmisiä. Eteenkin hautajaiset ovat tärkeä osa surutyötä ja kannustan kaikkia osallistumaan hautajaisiin, vaikka rahallisesti se kirpaisisi, mutta olen itse huomannut hautajaisten helpottavan ymmärtämään ihmisen poissaoloa. Vaikka sitä vielä vuosienkin päästä tulisi hetkiä, jolloin odottaa toisen kävelevän ovesta sisään, saa sitä sisäisen rauhan heti hautajaisten jälkeen ja elämä voi jatkua.

Tottakai minua harmittaa, etten nyt päässyt hautajaisiin, mutta tavallaan aloitin surutyön isoäitini poismenoon jo vuosi sitten kun tapasin hänet viimeisen kerran. Juhlimme 90-vuotissynttäreitä. Ei hän enää meitä nimeltä muistanut, mutta tiesi, että olimme perhettä ja kakku maistui! Tiesin, ettei hänellä ollut enää montaa vuotta jäljellä, eikä minulla ollut suunnitelmissa tulla heti takaisin – enhän tiennyt mikä meitä odottaisi Liberiassa ja Yhdysvalloissa. Lähdin syntymäpäiviltä rauhallisin mielin, mutten voi kieltää harmitusta, etten voi olla perheeni luona nyt kun läsnäoloa kaivattaisiin. Onneksi mieheni on ollut kärsivällinen ja kun ikävä on iskenyt vasten kasvoja on hän ollut vierelläni ja lohduttanut.

Onneksi nämä henkilöt elävät ikuisesti muistoissamme ja olen äärettömän onnellinen, että isoäitini sai elää pitkän ja onnellisen elämän. Hän kosketti niin monia ihmisiä iloisella elämänasenteellaan. Aina onnellinen siitä, kun meni käymään. Olemme kaikki kiitollisia siitä, että meillä oli ihana mummola, mihin mennä, jossa sai touhuta kaikenlaista. Opimme kutomaan mattoja mummulta, ruoassa oli aina kunnon kermaa ja voita ja tumma suklaa kätkö ei ikinä ollut tyhjä.

Lainatakseni siskoni puheesta hautajaisissa, kuvittelen myös isovanhempani istuvat nyt pilven reunalla terassilla juomassa kahvia ja syömässä kakkua samalla kun he katselevat meitä. He ovat vihdoinkin yhdessä, monen vuoden odotuksen jälkeen.

Nauttikkaamme toistemme seurasta niin kauan kun he ovat vielä seuranamme.

Camilla