Lokakuinen maanantai

Kylmästä huolimatta, kukat senkun jaksavat kukkia. 

Nukun huonosti ja herään monta kertaa yön aikana käärmeuniin. Käärmeet on löytänyt tiensä makuuhuoneeseemme unissani ja herään siihen, että olen laittanut kaikki valot päälle. Huoh. Heräämme molemmat herätyskelloon sikeästä unesta. Hipsin pyjamassa keittiöön ja teen itselleni aamupalaa. Mies ei halua aamupalaa. Kahvi riittää. Pakkaamme eväät mukaan miehelle ja itse jään katsomaan uutisia. Syksy on saapunut. Lämpötila laskee tänään viiteentoista celciusasteeseen. Viimeksi helmikuussa Suomessa on ollut kylmä ja olen aivan mykistynyt. Mistä tämä kylmyys tuli? Ja joutuuko laittamaan takkia päälle?

Käyn aamupesulla ja pukeudun. Olen päättänyt lähteä Ikeassa käymään palauttamassa tuotteen, joten lähden hyvissä ajoin. En halua joutua jonottamaan asiakaspalvelussa, joten paikan päällä olisi hyvä olla heti kymmeneltä, kun kauppa aukeaa. Matkalla alkaa satamaan ihan kunnolla ja mietin, josko pitäisi kääntyä takaisin. Ei kuitenkaan sada niin paljon, että pelottaa, joten jatkan matkaa. Ikean parkkipaikan yllä on ukkospilvi ja jään autoon odottamaan pilven siirtymistä.

Saan taas aikani hyvin kulumaan Ikeassa ja mukaan tarttuu pari tavaraa listan ulkopuolelta. Kaikki kuitenkin tuikitärkeitä (niinkun aina kaikki Ikean härvelit). Palatessani autolle huomaan tuulilasissa särön ja ihmettelen, mistä moinen tullut. Paluumatkalla soitan maratonpuhelun ystävälle ja sovimme huomisen päivän aikatauluista. Onneksi ei sada enää.

Kotona lämmitän eilisiä tortillapapuja lounaaksi ja keitän kupin kahvia jälkkäriksi. Kaivan kaapista vielä tummaa suklaata kaveriksi. Järjestelen kaappeja ja laitan tavaroita uusiin Ikean säilytyslaatikoihin. Käyn läpi vielä keittiön tavaroita, joista muutamat menevät myyntiin ja loput kierrätykseen.

Siivoan vähän sähköpostia, maksan muutaman laskun, teen vihdoinkin muuttoilmoituksen ulkomaille ja kirjoitan blogia pesukoneen pyöriessä taustalla. Maalaan nopsaa kahvipöydän valmiiksi ja jätän autotalliin kuivumaan.

Olen lupautunut lapsenvahdiksi tiistaiksi ja halusin viedä tuoretta leipää mukanani, joten laitan sämpylätaikinan pyörimään Kitchen Aidiin. Huomaan kellon lähenevän seitsemää ja pyydän miestä tekemään illalliseksi linssikeittoa. Sämpylöistä tulee todella hyviä ja keittokin maistuu herkulliselle. Soitan illallisen jälkeen ystävälleni naapuriin, maistuisiko sämpylät ja vien pussillisen uunituoreita sämpylöitä heille. Katsomme miehen kanssa vielä hetken telkkaria, mutta silmiä alkaa painaa, joten on aika mennä nukkumaan.

Camilla

Lokakuinen sunnuntai

Ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa toisen viikkosarjan, koska edellisestä sain sen verran hyvää palautetta. Eli kiinnostusta tavalliseen teksasilaiseen arkeen vaikuttaisi olevan.

Viikot alkavat Yhdysvalloissa jo sunnuntaina, eikä maanantaina, kuten Suomessa on tapana. Koska haluan edes yrittää integroitua maahan, aloitan viikkoni sunnuntaista. Tiedossa on ihan tuikitavallinen viikko, joten mukaan pääsee katsomaan, mitä kaikkea puuhaankaan päivät pitkät.

Sunnuntai Herään aikaisin taas, mutta hiivin hiljaa pois makuuhuoneesta, koska haluan miehen nukkuvan myöhään. Mies on ollut koko loppuviikon metsästämässä ja unet ovat hänellä jääneet vajaaksi. Olisi hyvä nukkua univelkaa pois, ennen töihinpaluuta. Teen itselleni aamupalaa ja katson Frendejä Netflixistä. Ihana aloittaa aamu yksin ja kiireettä.

Ei kuitenkaan mene kauaa, ennen kuin mies kömpii olohuoneeseen ja käpertyy viereeni sohvalle. On nestehukkaa ja päätä särkee. Keitän lisää kahvia ja tiskaan edellispäivän tiskit. Miehen löhöillessä sohvalla siivoan hetken ja laitan itseni valmiiksi aamun treeniä varten. Päädymme lähtemään yhdessä ulkoilemaan ja pakkaamme polkupyörät autoon.

Ulkona on aivan kamalan kuuma, vaikka kello ei ole vielä yhdeksääkään. Onneksi pakkasin urheilujuomaa mukaan. Ajamme läheiseen puistoon, auto parkkiin ja hyppäämme pyörien selkään. Ystäväni näytti pyöräreitin pari päivää aikaisemmin ja nyt pyöräkärpänen iski todenteolla. Puistossa on paljon ihmisiä. Saa olla koko ajan varuillaan, ettei törmää muihin ajajiin. Tai koiranulkoiluttajiin. En kuitenkaan voisi olla onnellisempi. Ihana viettää aikaa yhdessä ja treenata kunnolla. Pyöräreitti on juuri sopiva. Yhteensä kolmekymmentä kilometriä pelkkää metsää, eli ei tarvitse varoa autoja. Reitti on kokonaan asfaltoitu ja kaksi pyöräilijää mahtuu vierekkäin kivasti.

Kotiin päästyämme järjestelemme autotallin ja etsimme tavaroita, mistä voisimme luopua. Laitan nettiin myyntiin kaikenlaista, mitä emme tarvitse. Lämmitän hieman eilistä risottoa ja syömme lava-auton lavalla lounaan. Maalaan yhden pikkupöydän, jonka löysin appivanhempien vajasta. Tarvitsen toiseen projektiin maalia ja käymme suihkun jälkeen maalikaupassa. Illallista varten tarvitsen avocadoa ja kurkkua, joten pysähdymme vielä kaupassa ennen kun palaamme kotiin. Paluumatkalla poikkean vielä klubitalolla hakemassa lauantain postin ja paketin, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Uusi passini on saapunut, uudella komealla sukunimelläni. Kyllä nyt kelpaa matkustaa uudenkarhealla passilla. Ja vihdoinkin voin tehdä kaikki muutokset eri tahoille, kun on ajantasaiset henkkarit.

Teen pavuilla täytettyjä tortilloja illalliseksi ja katsomme pitkästä aikaa telkkaria yhdessä. On ollut niin kiireistä viime viikot, ettei ole ollut aikaa ja päädymme katsomaan Amazonin Originals Man in the High Castle -ohjelmaa. Uusi tuotantokausi tuli ulos vain viikkoja sitten ja vihdoinkin löysimme aikaa katsoa ohjelmaa. Nukahdan pää miehen sylissä. Herään ensimmäisen jakson lopputeksteihin. Pakko nousta hetkeksi, koska en voi nukahtaa kahdeksalta… Tiskaan illallistiskit ja katsomme vielä hetken toista jaksoa. Silmiä alkaa painaa ja menemme nukkumaan hyvissä ajoin.

Camilla

Elämä auton ratissa

Suurin elämänmuutos muuton jälkeen on ehdottomasti ollut autoilun lisääntyminen, eteenkin verrattaen elämään pääkaupunkiseudulla. Luovuin autosta lopullisesti pari vuotta sitten, eikä oikeastaan ollut autoa edes ikävä. Vaikka tuli käytyä kauempanakin, niin en kokenut tarvitsevani autoa. Nautin Helsingissä kävelemisestä, eteenkin kun asuin Lauttasaaressa, tuli käveltyä joka paikkaan ja monesti tuli käytyä lenkillä saarella.

Muuton myötä, lenkkeily on ollut pelkkä kaunis muisto ja olen täysin auton armoilla. Asumme hieman syrjässä kaupoista, vaikka alue onkin tunnettu hyvistä jalkakäytävistä, mutta just meille asti jalkakäytävät ei ylety. Näen kyllä päivittäin ihmisiä tien poskessa kävelemässä, mutta itse en lähtisi kävelemään ojassa ja sitten vielä kantaa ostokset kotiin.

Houstonin upeita maisemia tien päältä. 
Ruuhkaa onnettomuuden takia. 

Autossa tuleekin vietettyä paljon aikaa nykyään ja kyllä huomaan eron pelkästään muutaman kuukauden jälkeen. Olematon hyötyliikunta ja laiskasti lähtenyt aktiivinen arki on tuonut mukanaan väsymystä, kynnys lähteä (minnekään) on noussut ja pakko myöntää että kiinteät lihakset on vaihtunut joka naisen unelmaan: appelsiini-ihoon. Kaikkea ei tietenkään voi laittaa autoilun piikkiin, mutta koska olen niin nuuka ihminen, tuntuu aivan käsittämättömältä hypätä auton rattiin, jotta voi mennä liikkumaan.

Autoilu tuli erittäin tutuksi viime viikolla, kun saman viikon aikana ajoin Dallasiin ja takaisin (melkein 700 kilometriä) yhden päivän aikana, Green Card appointment (100 km), samana päivänä vielä ajo Louisianaan (550 kilometriä), seuraavana päivänä ajo takaisin Houstoniin (550 kilometriä) ja viikonloppuna vielä markkinat 130 kilometriä menopaluu. Kun eilen saavuimme myöhään illalla toiselta Louisiana-matkalta, olin aivan poikki. Ajatuskin autossa istumisesta kuvotti. Siitäkin huolimatta jouduin lähtemään hakemaan vielä meidän sänkyä, minkä olimme tilanneet aikapäiviä sitten, mutta päätin hakea itse kun ei sänkyä tahtonut saada toimitettua kotiin. Onneksi varasto, mistä sängyn hain ei ollut kaukana, mutta väsymys otti vallan kotiinpäästyäni, etten jaksanut mennä edes nukkumaan. Uni tuli vasta myöhään ja heräsin sohvalta joskus aamuyöstä telkkari edelleen päällä.

Ymmärrän, ettei Yhdysvalloissa ole oikein mahdollista järjestää kaikenkattavaa julkista liikennettä, koska onhan tää maa aivan järjettömän ison kokoinen. Kaikesta huolimatta on paljon ihmisiä, jopa haja-asutusalueilla, jotka selviävät julkisella liikenteellä. Moni Yhdysvaltojen ulkopuolelta tuleva kauhistelee kuinka, ‘no kyllä siellä sitten tarvii auton’, vaikka ei se aina ole niin yksiselitteistä. Olen lukenut paljon eri blogeja ja keskustelua eri foorumeilla, eikä auto todellakaan ole kaikilla käytössä. Ei meidänkään pitänyt ostaa toista autoa, ennen kuin menen töihin ja sekin oli vähän kysymysmerkki, mutta aina elämä ei mene niinkuin on suunnitellut ja jouduimme ostamaan auton saavuttuamme Houstoniin. Tämän myötä myös vaihtoehdot kodin sijainnille avautuivat, eikä tarvinnut etsiä kotia julkisen liikenteen vierestä. Olen onnellinen, että meillä on kaksi autoa, jotta molemmat voivat tehdä omia juttujaan, mutta toisaalta, en harmittelisi, jos taloudestamme löytyisi vain yksi auto.

Siinä se nyt on! Uusi auto 🙂 

Kun aloimme etsimään autoa minulle, oli selkeä, että haluan SUVn, eli katumaasturi-tyyppisen auton. Olin ollut lähes vuosikymmenen onnellinen Kian omistaja, joten valinta ei ollut vaikea. Mies teki paljon taustatyötä ja selvitti kaikki lainan korot ennen kuin alettiin etsimään autoa. Kävi selväksi, että meidän kannattaisi ostaa uusi Kia kaikkein parhaimmalla paketilla, koska kun täältä taas muutamme uuteen kaupunkiin tai maahan, auto luultavasti myydään. Joten, malli pitää olla helppo myydä. Kukaan ei halua kesken muuttohässäkän joutua etsimään ostajaa autolle kissojen ja koirien kanssa, saatikka laskea hintaa naurettavuuksiin. Onhan tuo auto aikamoinen rahareikä, mutta ainakin meiltä säästyy paljon bensaa kun ajetaan Kialla aina pitkät matkat ja mies käyttää lava-autoa vain lähialueilla. Lava-auton kulutus on sentään melkein tuplat Kiaan verrattaen.

Hyvin tässä muutaman kuukauden aikana on tullut opittua elämään autossa ja ajamaan pitkiäkin matkoja esimerkiksi pelkän lounaan takia (tai Ikea, lol). Autoista löytyy kaikki tarvittava, eteenkin vettä ja snäcksejä, koska ikinä ei tiedä milloin joutuu kamalaan ruuhkaan tai auto hajoaa moottoritielle ja 40 asteen helteessä ei ole kiva hengailla auringossa ilman vettä tai ruokaa. Onneksi mies pitää ajamisesta, eikä ole vaikea houkutella lähtemään kauemmaskin. Itsekin olen löytänyt (eteenkin Louisiana-matkoille) kaikkea ajanvietettä autoon ja oppinut lataamaan paljon podcastejä ennen lähtöä. Nettihän ei toimi joka paikassa, joten turha mitään YouTube-videoita katsella. Lapsetkin on jo oppinut reissuelämään ja vihdoinkin on löytynyt sopivaa ajanvietettä pitkille matkoille, ja nahistelu takapenkillä on jäänyt minimiin.

Autoilussa on hyvätkin puolet. Kiva ajella ja nähdä upeita maisemia ja auringonlaskuja/-nousuja. 

Välillä kaipaan Helsinkiin, kun joka paikkaan pääsee kävellen tai bussilla. Samalla kaipaan myös Suomen luontoon ja vaellusreiteille, mutta en kuitenkaan osaa kuvitella olevani missään muualla kuin täällä. Alkukankeudesta huolimatta elämä on asettunut sen verran hyvin Teksasiin, että just nyt on hyvä olla. Vaikkakin auton ratissa.

Camilla

Muuttokuorma on vihdoin saapunut!

Voi että viime viikon perjantain lähetystä on odotettu! Kauhistelin tavaramäärä ennakkoon, mutta loppujen lopuksi saimme yllättävän hyvin kaikki purettua muutamassa päivässä.

Tavaramme pakattiin Liberiassa kontteihin toukokuun puolessa välissä ja monen mutkan kautta kontit saapuivat syyskuun viimeisellä viikolla. Valtava rekka saapui kotiovemme eteen aamuyhdeksältä ja neljän hengen tiimi kantoivat tavarat sisään ja purkivat kolmanneksen tavaroista kahdessa tunnissa. Eikä kertaakaan kukaan ottanut mitään juoksuaskeleita tai kahvitaukoja.

Laatikot laitetaan pieniin kontteihin ensin, jonka jälkeen pikkukontit laitetaan isoihin kontteihin. Tämä oli viimeinen pikkukontti täynnä Liberiassa. 
Liberiassa toukokuussa.

Tähän väliin on pakko kertoa yhdestä oivalluksista perjantaiaamulta. Aamulla kun laitoin kämppää valmiiksi muuttotiimiä varten, kävi mielessä, että pitää ladata kahvinkeitin että saa tarjottua kahvit. Koska näin on tapana Suomessa. Aina pitää olla kahvia. Mutta onneksi en ladannut kahvinkeitintä, koska eihän täällä ole tapana tarjota kahvia. Ei kukaan joisi sitä. Olen usein eri sosiaalisissa tilanteissa amerikkalaisten kanssa tarjonnut kahvia, mutta aina on koko pannu mennyt viemäristä alas, kun eipä kukaan ole sitä juonut. Ja sitäpaitsi ulkona on 30 astetta lämmintä. Kylmät vesipullot ja urheilujuomat on kovempaa valuuttaa täällä kuin lämmin kahvi 🙂

Kivuttomasti meni siis laatikoiden purkaminen autosta ja meille jäi oikeastaan koko päivä purkamiselle. Mutta mitäs laatikoista löytyikään kun aloimme avaamaan? Hometta. Kaikki laatikot haisivat aivan kamalan pahalle ja muutamissa tavaroissa oli valkoista höttöä pinnalla. Olisin muutenkin pessyt kaikki vaatteet ja astiat, mutta homeen takia kaikki piti pestä. Pesukone pyöri kolme päivää putkeen – onneksi on kuivausrumpu!!! Ja onneksi minulla sattui olemaan etikkaa monta litraa kotona. Sai homeen pestyä kivasti pois.

Ihmeiden aika ei ole ohi ja kuorma-auto kontteineen saapui perjantaina kotitalon ovelle.
Keittiön kaaos. 

Jokaikinen laatikko piti purkaa viikonlopun aikana ja laitettua tavarat paikalleen, koska lapset ovat meille tulossa tällä viikolla. Kaiken tämän kaaoksen keskellä minulla oli tiistaina passin uusiminen Dallasissa ja Green Cardiin liittyvä aika varattuna keskiviikkoaamuna. Kilometrejä tällä viikolla tulee kiitettävästi, enkä mitenkään ehtisi laittaa tavaroita paikalleen lasten ollessa meillä, joten ei auttanut muu kuin pistää hihat heilumaan.

Mies on ollut todella reipas kanssa ja auttanut kaiken maailman projekteissa, mitä olen hänelle sysännyt, mutta pakko jakaa yksi tarina perjantailta. Kun muuttoporukka lähti, otin luonnollisesti keittiön haltuun, koska olen valloittanut keittiön ja mies onkin kuin vieraassa maassa keittiössämme. Mies otti taas luonnollisesti autotallin hoitaakseen, noh, koska hänen työkalut ja metsästystavarat. Ensimmäinen asia kuitenkin mikä piti hoitaa, miehen logiikan mukaan, oli auton vinssin köyden paikalleen laittaminen. En sano etteikö minulla olisi ollut erikoisia prioriteetteja perjantaina, mutta enpä olisi ensimmäiseksi keksinyt laittaa jotain auton erikoisosia paikalleen. Pakko kuitenkin pikkasen puolustaa miestäni. Peurakausi alkoi lauantaiaamuna ja metsälle piti päästä, joten ehkä se vinssi oli ihan järkevä laittaa kuntoon. Prioriteetit miehet vs. naiset 😀

Sitten vielä lopuksi pieni avautuminen tavaran määrästä. Itse luovuin lähes kaikesta romusta syksyllä ja alkuvuodesta viimeisistäkin tavaroista, enkä ole edes kaivannut mitään erikoista. Paitsi ompelukonetta ja polkupyörää. Ompelukoneen kävin ostamassa muutama viikko sitten ja käytän toistaiseksi miehen pyörää kunnes löydän itselleni mieluisan. Mutta, miehellä ei ole ollut tarvetta luopua mistään vuosikausiin, paitsi huonekalut ennen Afrikan komennusta. Ja sen todellakin huomaa. Tuota romun määrää ei voi käsittää. Onhan se ihan kiva, että esim. työkalut löytyy omasta takaa ja jos tarvitsee jotain tiettyä tavaraa, todennäköisyys on suuri, että sellainen löytyy kotoa, mutta onhan tää ihan käsittämätöntä miten paljon romua ihmiselle kertyy vuosien saatossa.. Onneksi muutetaan niin usein, ettei tätä tavaraa kuitenkaan ehdi liikaa kertymään. Aika hyvin ollaan saatu nyt jo pistettyä kiertoon.

Kaikenkaikkiaan, vaikka viime viikko on ollut todella raskas, olen äärettömän onnellinen, että kaikki tavarat on paikoillaan ja elämä voi oikeasti alkaa. Syyskuu oli minulle todella vaikea. Mies ehdotti jo kertaalleen, pitäisikö minun palata Suomeen, koska en jaksa innostua uudesta kotimaastani ja löhöilin sohvalla suurimman osan ajastani. Mutta kun tilanne eskaloitui todella pahaksi, löysin yhtäkkiä muutaman todella kivan ihmisen tuomaan energiaa elämään taas. Olen ollut erittäin onnekas, kun lapsuudenystäväni otti minut siipiensä alle heti saavuttuamme, mutta kyllä se vaan niin on, että ihminen tarvitsee erilaisia sosiaalisia kontakteja ja kohtaamisia voidakseen hyvin. Nyt kun sain polkupyörän ja pyöräilykaverin huomaan innostuvani ihan uudestaan kaikesta! Kyllä se vaan niin on, että vaikka kuinka elämä jatkuu ilman kontillista tavaraa, niin väkisinkin elämä pysähtyy ja jää odottamaan jotain. Kerta toisena jälkeen keksimme jotain kivaa tekemistä, joka sitten jäi tekemättä, koska ei ollut oikeita välineitä. Eteenkin treenivaatteita oli todella ikävä.

Tähän pisteeseen asti elämämme on ollut tauolla, aina siitä lähtien kun tapasimme, elimme eri maissa ja lopuksi vielä elämä matkalaukuista käsin yli neljä kuukautta. Ihana kun ei tarvitse enää mennä kauppaan ostamaan kaikkea, kun kotoakin löytyy. Ja kiva kutsua kavereita kylään kun voi tehdä ruokaa enemmän kuin kahdelle. Tauko on ohi ja yhteinen oikea elämä voi alkaa.

Pakko myöntää, että oli tässä kaikessa hyvät puolensa. Opin elämään rajoittuneella vaatekerralla. Ostin neljän kuukauden aikana ainoastaan kahdet kengät ja neljä vaatekappaletta. Lenkkarit (vanhat rikkinäiset meni roskiin), varvassandaalit (rikkinäiset meni roskiin), t-paita (edellisillä ei kehdannut enää mennä ulos hikiläiskien  takia), hienompi puuvillapaita (muut hienommat paidat ei hengittänyt), shortsit (koska löysin siistimmät shortsit kympillä) ja aivan ihana vaaleanharmaa villapaita oikeasta villasta (koska, noh, se oli kuin mulle tehty ja maksoi vaan 35 dollaria). Opin tekemään ruokaa todella rajoittuneella astiavalikoimalla. Aina ei tarvitse olla jotain tiettyä tavaraa, vaan aina löytyy joku muu tapa.

Lopuksi vielä kuva eiliseltä ajomatkalta Louisianaan. Elämä autonratissa alkaa olemaan turhan tuttua ja en malta odottaa, että pääsen taas pyöräilemään ja lenkkeilemään kunhan ilmat viilenevät vielä vähän enemmän. Tunnin päästä on edessä taas ajomatka Houstoniin, jotta palaamme Louisianaan heti tiistaina. Kuitenkin jokainen minuutti autossa on sen arvoinen. Emme malta odottaa saada lapset taas meille!

Auringonlasku jossain Houstonin ja New Orleansin välillä. Tie, joka on tullut erittäin tutuksi viime kuukausien aikana. 

Ihanaa viikonloppua jokaiselle taholle!
Camilla

Labor Day -viikonloppu

Meillä on pitkä viikonloppu takanapäin ja vihdoinkin palanneet kotiin. Lähdimme perjantaina heti aamusta ajamaan Louisianaan päin ja saavuimme kohteeseen juuri sopivasti lasten koulubussin kaartaessa kotipihaan. Kävimme heti donitseilla koko porukalla. Olemme miehen kanssa luovuttaneet, emmekä enää osta donitseja missään muualla maailmassa, koska maailman parhaat donitsit saa pelkästään miehen kotipaikkakunnalta. Pieni hökkeli, jossa myydään ainoastaan donitseja. Niin ja kahvia tietysti. Mikään donitsi missään päin maailmaa ei maistu yhtä hyvälle. Ehkä ihan hyvä asia 😉

Mr. Ronnie’s donuts. The best in the world. 
Prime example of how to decorate a donut shop. 

Maanantai oli pyhäpäivä koko maassa, Labor Day. Yritin vähän kysellä mitä Labor Day oikein tarkoittaa, kun ihan vallan vapaapäivää vietetään, mutta en saanut keneltäkään mitään vastausta. Internetti osasi kertoa, että käytännössä kyseessä on kesän lopetusjuhla, vaikka alkujaan 1800-luvun lopussa liitot aloittivat työn juhlan joka syyskuun ensimmäisenä maanantaina. Tästä siis nimitys. Ensimmäiset juhlat pidettiin New Yorkissa, mutta levisi muualle Yhdysvaltoihin. Tämä ei tietenkään ole satavarma teoria juhlan synnystä, mutta kelpaa ainakin minulle. Miksi sitten työn juhlaa ei juhlita vappuna, kuten Euroopassa? Sitä internetti ei oikeastaan osannut kertoa. Oli miten oli, mutta Labor Day aloittaa syksyn, eli koulut alkavat viimeistään Labor Dayn jälkeen, samoin kaikki harrastukset ym. aktiviteetit. Kesä on siis epävirallisesti ohi. Niin ja fun fact: Labor Dayn jälkeen ei pidä pukeutua valkoiseen enää. Tuota, Teksasissa kesä ei siis lopu vielä muutamaan kuukauteen (eilenkin meinasin saada lämpöhalvauksen leikkipuistossa), joten enpä hirveesti ole muuttanut pukeutumistani. Ostin toiset shortsitkin…

Kirppiksellä nähtyä. // Flea market treasures. 

Meillä viikonloppu meni todella rauhallisesti. Kävimme lauantaina muutamalla kirpputorilla ja löysimme muutamia kivoja aarteita hyvään hintaan. Veimme lapset elokuviin ja trampoliinipuistoon. Appivanhemmat grillasivat ruokaa ja meillä kävi vieraita. Mieheni lapsuuden ystäviä. Kaikin puolin onnistunut viikonloppu.

Meidän piti tiistaina lähtee työmatkalle Dallasiin, mutta matka peruuntui viime hetkellä ja mies päätyi ottamaan vapaata pari päivää. Ajoimme tiistaina miehen kummisedän mökille ja odottelimme hurrikaanin saapumista. Minun ensimmäinen hurrikaani. No, myrskyhän ei ikinä saapunut mökille vaan siirtyi kokonaisuudessaan Alabamaan ja me saimme vaan yhden puolen tunnin kuuron.

En voi sietää ötököitä, käärmeitä ja hämähäkkejä, joten mökille meno on minulle henkilökohtaisesti aina vaikea paikka. Mökki sijaitsee keskellä suota ja fiilis on enemmänkin ahdistava sademetsä kuin rentoutumista laiturin nokassa. MUTTA, tällä kertaa pääsin zen-tilaan mökillä. Joo, edelleen ne ötökät ahdistavat, mutta meillä oli sen verran mukavaa, että siinä ötökät unohtuivat. Lähdimme mönkijöillä suolle ja näimme jopa alligaattorin. Illalla auringonlaskun aikaan otimme veneen ja suuntasimme joelle. Ihana ilta. Kiva miniloma.

Viikonlopputerveisin,
Camilla

English: We went to Louisiana for a long weekend, since the kids had Labor Day off from school. We went to a couple flea markets, took the kids to the movies and a trampoline park. After dropping the kids off we went to hubby’s uncle’s camp and dodged the hurricane. 

Parasta juuri nyt

Voi jehna! Nyt jäi kyllä blogin synttärit pitämättä! Edellinen postaus oli CamCam:in sadas postaus ja huomasin asian vasta jälkikäteen. Onnea blogille! Virstapylvään kohdalla on aina kiva pohtia edellistä ajanjaksoa ja sen merkitystä.

Joten, mitä bloggaaminen minulle oikeastaan merkitsee? Suurissa elämäntilanteen muutoksissa on vaikea hahmottaa “the big picture” ja usein tulee keskityttyä pieniin asioihin, kuten päivästä hengissä selviämiseen. Pienet asiat kuluttavat ja päivät menevät kamalan nopeasti kun esimerkiksi istuu tuntikausia googlaamassa jotain yksinkertaista asiaa, mikä kotona olisi hoidettu viidessä minuutissa. Mutta samalla ne pienet asiat ovat seikkailu, mitä lähdettiin hakemaan. Samalla sitä oppii kaikkea uutta, koska joutuu kyseenalaistamaan.

Blogin luonnosarkistossa on vaikka kuinka paljon tekstiä kaikesta oivalluksista, mutta koska en osaa aina jäsennellä ajatuksia järkevästi ovat suurin osa jääneet odottamaan inspiraatiota. Blogi on ollut henkireikä kaiken tämän kaaoksen keskellä. Opettelen valokuvaamaan ja editoimaan kuvia, mikä on ollut jännittävää. Halu oppia lisää on suuri ja haluan kehittyä kirjoittamisessa. Samalla blogi on ollut helpoin kanava kommunikoida perheen ja kavereiden kanssa. Tosin, en saa mitään tietoa takaisin, mutta onneksi on Instagram! Kiva kun kaverit postaa kuvia ja videoita arjesta ja juhlista. Tuntuu kuin olisi itse paikalla.

Kaiken tämän juhlahumun keskellä haluan kuitenkin pysähtyä hetkeksi niihin pieniin asioihin, mutta tällä kertaa niihin pieniin hyviin asioihin, jotka minua ilahduttavat arjen kaaoksen keskellä.

Terveys Olen vihdoinkin tervehtynyt ja olo on mitä mainioin. Levännyt ja onnellinen. Labratuloksetkin saapuivat ja vahvisti, että antibiootit tepsii bakteeriin. Terveyttä ei osaa arvostaa, ennen kuin sen menettää. Muistutus taas siitä, kuinka tärkeää on joka päivä tehdä terveyttä edistäviä päätöksiä – eikä vain maanantaisin…

Koti Ihana kun on koti, jossa saa olla oma itsensä. Tämä ei ole itsestäänselvyys ja asia jota arvostan päivittäin.

Aamukahvi parvekkeella Ulkona on sademetsän tuoksu ja kosteus. Kosteudesta huolimatta aamukahvi parvekkeella on yksi jokaisen aamun kohokohdista.

Whatsapp puhelut Ihana kun voi soittaa Suomeen ilmaiseksi ja vaihtaa kuulumisia.

Iso projekti valmis Kuukausia kestänyt projekti on vihdoinkin loppusuoralla ja postitettu. Ei ole mitään niin antoisaa, kuin nähdä kovan työn tuloksen.

Spinning Uusi arvostus terveenäoloon toi mukanaan innostuksen spinningiin. Joka aamu ollaan tällä viikolla käyty puolen tunnin spinning tunnilla. Päivä lähtee paremmin käyntiin treenillä kuin torkuttamisella.

Miehen kivat työkaverit Paljon läksiäisiä ollut viime aikoina miehen toimistolla. Paljon eläkkeellesiirtymisiä. Minut (mieheni lisäksi) on otettu avosylin vastaan pieneen tiimiin. Kaikki on tullut suoraan esittäytymään ja aloittanut keskustelun “Sinä taidat olla Camilla, olen kuullut niin paljon sinusta!”.

Lapset Olen äärettömän onnekas monella eri tapaa, mutta ennen kaikkea olen löytänyt paikkani uudessa perheessäni. Lapset ovat tuoneet mahdottoman paljon iloa elämääni ja ihana kuulla heiltä, kuinka paljon olemme rikastuttaneet heidän elämäänsä.

Vietämme pitkää viikonloppua miehen vanhempien luona tällä hetkellä ja palaamme Houstoniin jossain vaiheessa. Trooppisen myrskyn on määrä saapua Louisianaan keskiviikkona, mutta seuraamme vielä tilannetta, josko se tuleekin Houstoniin. Vai tuleeko mihinkään. Olemme jo ostaneet kotiin tarpeet viikon myrskyä varten, mutta katsotaan nyt miten tämä tästä kehittyy.

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille!
Camilla

English: It was the blog’s 100th post last week, but only noticed it today. Oh well, Happy 100th to my blog! On big milestones it’s always nice to reminisce the past and look into the future. During big life changes, my blog has been my happy place, and fun even though everything has not been super fun. Anyways, I have a lot to be happy about, such as morning coffee on the balcony, Whatsapp calls to friends and family and being healthy and finally working out again.

Nimenvaihto Yhdysvalloista käsin

IMG_7521

Olin kirjoittanut tämän blogipostauksen valmiiksi juuri ennen kuin tulin kipeeksi ja julkaisen tämän hieman myöhemmin kuin tarkoitus oli.

Mietin pari päivää, että mitäköhän sitä nyt oikein kirjottaisi blogiin, kunnes tänä aamuna vastaus löytyi sähköpostista: nimenvaihdos on vihdoinkin tehty Suomen väestörekisterikeskuksessa ja olen tästä päivästä lähtien virallisesti naimisissa myös Suomen valtion silmissä. Kaksi kuukautta meni nimenmuutokseen virallisella tasolla, mutta vielä on paljon tekemättä henkilökohtaisella tasolla.

Sähköposti
En tajunnutkaan miten iso prosessi tämä nimenvaihto on. Puhumattakaan siitä, että teen kaiken Yhdysvalloista käsin. Some nyt oli kaikkein helpoin ja aloitinkin siitä, mutta esimerkiksi Gmailin vaihto olikin ihan toinen tarina, joka jatkuu edelleen. Yritin löytää tietoa internetin värikkäästä maailmasta, mutta kaikki oli vanhaa tietoa ja muutenkin hankalaa. Olen vasta aloittanut prosessin ja veikkaan tämän jatkuvan vielä monta viikkoa. Sitä ei tajuakaan, että ihan kaikki kuvista koulutehtäviin on Googlen pilvessä. Tavalla tai toisella. En alkuunkaan ole ollut mitenkään järjestelmällinen, mikä tietysti hankaloitti prosessia, joten olenkin harkinnut suursiivousta ja aloittamista puhtaalta pöydältä.

Sähköpostin vaihtaminen toi mukanaan toisen asian, mitä en todellakaan ajatellut aikaisemmin. Kuvittele mielessäsi puhelimen sovellukset. Kuinka moneen sovellukseen olet kirjautunut sisään sähköpostillasi? Jep. Entä kaiken maailman nettisivut tai nettikaupat, mihin on pakko kirjautua sisään? Voi pojat.

Siviilisäädyn vaihtaminen
Olin jotenkin siinä uskossa, että vaihdan vaan nimeni maistraattiin, mutta tämähän ei ole niin yksinkertaista. Minunhan pitää myös ilmottaa Suomen väestötietorekisteriin, että olen mennyt naimisiin, jotta voin vaihtaa nimen. Tämäkään prosessi ei ollut helpoimmasta päästä.

Aloitan tarinan ihan alusta, jos joku tulevaisuudessa tarvitsee henkistä apua. Joten, me menimme naimisiin Virginian osavaltiossa (ihan käytännön syistä) ja tämä oli erittäin helppo. Menimme yhtenä maanantaiaamuna maistraattiin (Court House) ja haimme lupaa mennä naimisiin. Olimme täyttäneet lomakkeet etukäteen netissä, joten vierailu toimistossa kesti ehkä kymmenen minuuttia (josta viisi meni siihen, että virkailija etsi meidän nimeä tietokoneeltaan, koska lukulasit olivat jääneet aamulla kotiin). Virkailija tulosti lomakkeet, antoi kasan papereita (lähinnä ohjeita) ja vannoimme käsi sydämellä, että tiedot pitivät paikkansa.

Kun olimme saaneet luvan, suuntasimme vihkijän talolle, jossa vihkijä vaimoineen kirjoittivat papereihin tarvittavat tiedot. Vihkijän piti henkilökohtaisesti viedä paperit takaisin maistraattiin, jonka jälkeen kävimme hakemassa viralliset dokumentit seuraavana päivänä. Vihkitodistus yksinään ei ole laillinen asiakirja muissa maissa, joten vihkitodistus piti lähettää Virginian osavaltion pääkaupunkiin, eli Richmondiin, laillistettavaksi. Ns. Apostille-todistus tarvitaan Suomen suurlähetystössä, kun Suomen kansalainen ilmoittaa menneensä naimisiin. Vinkkivitonen: maistraatista kannattaa ostaa vino pino virallisia kopioita vihkitodistuksesta. Me otimme kuusi kappaletta, mutta eteenkin jos on Green Card hakemus edessä, kannattaa ottaa ainakin kymmenen kopiota.

Kun meillä vihdoinkin oli kaikki tarvittavat asiakirjat, lähetetään koko paketti Suomen suurlähetystöön ja siellä hoidetaan koko homma. Tämä palvelu muuten on suomalaisille ilmainen, joten nimenvaihtoon ainut kustannus oli Apostille-todistuksen maksut (10 dollaria Virginian osavaltiossa) ja postimerkit (yhteensä noin 10 dollaria). Itse olin yhteydessä Suomen suurlähetystöön Washingtoniin ja kysyin suoraan mitä pitää tehdä ja mistä löydän tietoa, koska halusin olla satavarma, että teen kaiken oikein. Olisin tietysti voinut lukea netistä ohjeita, mutta kaiken tämän oleskelulupa-asioiden keskellä en jaksanut lukea netistä mitään ja kysyin suoraan lähetystöstä. Oli niin hyvää palvelua, että suosittelen kyllä olemaan sinne yhteydessä, jos tulee jotain kysymyksiä.

Jos haluaa nopeuttaa prosessia, voi itse lähettää Pietarsaareen liput ja laput, eikä suurlähetystöön, mutta en halunnut ottaa riskiä postittaa kaiken Suomeen asti, joten hoidettiin nyt asia tällä lailla.

Kun asia oli hoidettu Pietarsaaressa, sain sähköpostin, jossa vahvistus nimenvaihdosta ja siviilisäädyn muutoksesta tuli kirjallisena. Pari päivää myöhemmin tuli postissa Kelakortti ja nettipankissa komeilee uusi nimi .

Passi ja/tai henkilötodistus
Vasta kun nimiasia on kunnossa, voi suurlähetystöön varata ajan uuden passin hankkimiseen. Yhdysvalloissa uuden passin saa Washington DCssä, New Yorkissa tai Los Angelesissä. Passia pitää hakea henkilökohtaisesti. Vanhalla passilla ja nimellä voi toki matkustaa, kunhan passissa ja lentolipussa lukee sama nimi. Kannattaa kuitenkin kantaa vihkitodistusta mukana kun matkustaa Suomeen, jos tulee jotain hämminkiä.

Minulla sattui hyvä tuuri, koska New Yorkin edustustosta tulee joku passikoneen kanssa Dallasiin lokakuussa, eli näillä näkymin saan uuden passin pian. Jos en nyt saisi uutta passia, joutuisin odottamaan lähemmäs puoli vuotta ennen kuin saan amerikkalaisen henkilötodistuksen, jossa uusi nimi komeilee. En, toisin sanoen, tarvitse uutta Suomen passia, mutta haluan hoitaa asian kuntoon, jos yhtäkkiä tulee lähtö ulkomaille ja tarvitsen passin uudella sukunimellä.

Olisiko ollut helpompi vaan pitää tyttönimi? Varmasti. Olenko kuitenkin tyytyväinen, että vaihdoin nimen? Ehdottomasti. Olen vanhanaikainen, kun kyseessä on naimisiinmeno ja sukunimen vaihto ja halusin alusta asti vaihtaa sukunimen naimisiinmenon jälkeen. Sitäpaitsi vanha sukunimeni ei ole sukupuuttoon kuoleva. Eteenkin kun minulla on kolme veljeä, joten ei ole huolta suvun nimen jatkamisesta.

Torstaiterveisin,
Rouva Fontenot