Vuosi lomaa – 2018

Helmikuu 2018 – Liberian auringonlaskut

Vuosi 2018 on tullut päätökseensä ja jäin muistelemaan vuotta ja samalla pohtimaan tulevaa.

Koulu Tuhottoman pitkä koulumatka tuli (ainakin tähän hätään) päätökseensä ja tammikuussa kävin tenttimässä viimeisen kurssin. Kun tulokset saapuivat, pääsi itku. Oli koulumatkani rankin tentti, enkä halunnut jättää koulua ko. kurssin takia kesken. Kaikesta huolimatta suoritin kurssin ja valmistuin maaliskuussa Hankenilta.

Maaliskuu 2018 – Kauppatieteiden kandidaatti

Kouluväsymys iski keväällä 2017 ja aloin silloin jo miettimään, pitäiskö jättää maisteri tekemättä. En vaan enää jaksanut koulun politiikkaa, vaikka aine ja aihe kiinnosti ja kiinnostaa edelleen kovasti. En malta jatkaa, mihin jäin, mutta mielummin työelämässä.

Toki välillä harmittaa, kun koulukaverit jatkaa maisteriin ja jopa on jo valmistunut maisteriksi, mutta samalla on mietittävä muita elämän osa-alueita ja prioriteetteja.

Parisuhde Olen sen verran vanha jo, että tiedän, mitä elämältäni haluan. Kun sopiva henkilö tuli vastaan, en nähnyt enää mitään syytä jarrutella. Monen mutkan kautta saimme mieheni kanssa käytännön asiat järjestykseen ja pystyimme muuttamaan yhteen ja menimme jopa naimisiin tänä vuonna. Häitä tanssitaan myöhemmin, kunhan saadaan oleskelulupa-asiat kuntoon ja allekirjoittaneelle töitä.

Kesäkuu 2018 – vaimona
Heinäkuu 2018 – uusi yhteinen koti

Ensimmäinen avioliittovuosi on kuulemma se vaikein, mutta olemme kasvaneet yhdessä paljon, emmekä erilleen. Toki meilläkin oli muutaman kerran vaikeita keskusteluita, mutta ne johtui minun epävarmuudesta uuteen kotimaahani, eikä niinkään parisuhteeseemme. Emme ole vieläkään kyllästyneet toisiimme, vaan päinvastoin.

Vanhemmuus Vaikken varsinaisesti tullut äidiksi vuoden 2018 aikana, sain hoitaakseni kaksi reipasta lasta heidän vierailuillaan isänsä luona. Ensimmäiset kuukaudet olivat todella vaikeita, kun etsimme kaikki paikkaamme uudessa perheessämme. Tilannetta ei helpottanut, että asuimme hotelleissa ensimmäiset kaksi kuukautta. Kaikesta kuitenkin selvittiin, eikä enää tule suuria tappeluita.

On ollut ihana huomata, kuinka lapset joka kerta palavat halusta tulla meille kylään. Asiat olisi voinut olla ihan päinvastaiset ja olisin voinut saada kuraa niskaan, mutta ei. Olen löytänyt äitipuolen roolini ja paikkani perheessä, mikä on auttanut työhön kaipuuni kanssa. Minulla on ollut työ hoitaa lapsia ja keksiä koko perheelle kivaa tekemistä.

Kesäkuu 2018 – äitipuolena matkoilla New York Cityssä
Kesäkuu 2018 – turistina Washington DC:ssä

Olenkin kasvanut ihmisenä paljon ja lapset ovat opettaneet minulle kärsivällisyyttä, tilannetajua ja kommunikointia. Opin kuinka tärkeää on olla esimerkkinä, eikä vaan kertoa kuinka asiat tulisi tehdä. Lapset imevät itseensä kaiken ympäristöstä, eteenkin ne asiat, mitkä ei ihan heille kuuluisi, joten saa todellakin pitää mölyt mahassa, ellei halua lasten käyttäytyvän huonosti.

Syksyllä huomasin myös positiivisen muutoksen lapsissa. He selkeästi olivat kaivanneet isäänsä ja tämä puoli vuotta on kasvattanut lapsia itsenäisemmiksi. He ovat saaneet kokea uusia asioita, mutta ennen kaikkea viettää aikaa isänsä kanssa. Vähättelemättä äitinsä roolia tietenkin. Lapset selkeästi kaipaavat molempia vanhempia. Me puolikkaat vanhemmat emme pysty täyttämään saappaita.

Muutto En edes koe asuvani kaukana Suomesta, koska katson suomalaisia sarjoja (välillä jopa Ylen uutisia) netistä, puhun pitkiä puheluita Suomeen ja syön tismalleen samoja ruokia kuin Suomessa asuessani. Kaikesta huolimatta, sitä tuli muutettua valtameren toiselle puolelle. Kuulostaa ihan kuin joku muu olisi sanonut nuo sanat. Minähän vaan elän elämääni, eikä tämä elämä nyt niin erilaista ole, kuin Suomessa. Paitsi etten käy töissä. Ja aurinko laskee talvella vasta viiden jälkeen.

Elokuu 2018 – turistina uudessa kotikaupungissa Houston, TX

Uusi kotimaani on helppo maahanmuuttajille ja mieheni on tehnyt muuton todella helpoksi. Puhumattakaan suomalaisen yhteisön tuesta. Paras ystäväni lapsuudestani asuu nykyään lyhyen ajomatkan päässä ja olen saanut paljon uusia, hyviä ystäviä, mikä on auttanut sopeutumisessa.

Matkat Ajattelin ensin, etten olisi matkustanut paljon tänä vuonna, mutta tulihan niitä kilometrejä tänä(kin) vuonna. Asuin Liberiassa kolme kuukautta ja kävimme Sierra Leonin rajan lähellä sijaitsevalla rannalla kolmesti. Suppailimme viikonloput ja kerran jopa merellä haaksirikkoutuneelle laivalle. Matkustin Tallinnaan helmikuussa ennen Liberiaan muuttoa ja toisen kerran toukokuussa miehen kanssa meidän yllätysvierailulla Suomeen. Kun saavuimme Yhdysvaltoihin keväällä, kävimme New Yorkissa, New Jerseyssä huvipuistossa ja Washington DC:ssä. Muutimme Houstoniin kesäkuun lopussa ja olemme käyneet ainakin kerran kuussa Louisianassa syksyn aikana. Lomailin viisi päivää siskon kanssa Las Vegasissa ja matkustin miehen työmatkoille monen monta kertaa – Dallasiin, San Antonioon ja Austiniin.

Kilometrejä tuli paljon, vaikken odottanut tältä vuodelta mitään matkoja, koska olemme keskellä tätä muuttoprosessia. Mutta onhan muuttaminenkin matkustamista. Tavallaan.

Marraskuu 2018 – turistina Las Vegasissa, Nevada

2019 Minkälaisia odotuksia minulla on tulevalle vuodelle? Ainakin enemmän liikuntaa ja vähemmän loukaantumisia. Uuden kodin vieressä kulkee lenkkipolut, joten eipä ole enää tekosyitä. Ja loukaantumiset saavat nyt jäädä taakse. Nilkka voi jo niin hyvin, että yritän aloittaa liikunnan lähipäivinä. Näin jo unta viime yönä, että lähdin juoksulenkille!

Työ Vuosi lomaa oli sopivasti. Sain ladattua akkuja, tutustua uuteen kotimaahani, viettää aikaa ystävien ja uuden perheeni kanssa. Kaivaa esiin kuopattuja harrastuksia. Kasvaa ihmisenä ja löytää uusia puolia itsestäni. Nyt kuitenkin olen valmis jatkamaan eteenpäin. Haluan työyhteisön, oppia uusia asioita ja tehdä työtä, josta sekä maksetaan palkkaa (pankkitili näyttää pikkuhiljaa säälittävältä), että nähdä työni tuloksen. Haluan työn, jossa voin oikeasti tehdä jotain järkevää. Kasvaa ja kasvattaa arvoa. Voin kuitenkin palata työelämään vasta kun työlupa on tipahtanut postilaatikkoon. Ei kuulemma enää pitäisi kauan kestää.

Lokakuu 2018 – uudet vanhat harrastukset
Tammikuu 2018 – lunta ja pakkasta superseurassa

Uusi koti Pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme tammikuun lopussa, jonka jälkeen saamme kaikki vähän enemmän tilaa. Kaikille omat huoneet, peli/treeni-huone, ompeluhuone minulle ja pieni takapiha (grillibileet!!). Ja kaikki tämä aivan lenkkipolujen vieressä. Nykyinen asuntomme sijaitsee hyvällä paikalla, muttei jalkakäytäviä. Täytyy aina ajaa autolla, jos haluaa lenkille. Kynnys treeneihin on korkea. Mutta eipä ole enää kauan! Olemme kaikki innoissamme uudesta sijainnista! Pääsemme helposti ja nopeasti liikkumaan.

Vaikka edessä on muutto (taas), olemme kaikki valmiita vähän tilavampaan kotiin. Lapset haluaa leikkiä rauhassa, eikä olohuoneessa ja tällä hetkellä heidän makuuhuone on niin pieni, ettei sinne mahdu kahden sängyn lisäksi mitään muuta. Ja minä haluan kunnollisen työ/ompeluhuoneen, ettei aina tarvii istua keittiössä ompelemassa ja joka kerta nostaa kaikki tavarat kaappiin, kun on ruoka-aika. Mieskin odottaa uutta taloa, koska saamme kaikki romut autotallissa järjestettyä järkevämmin. Ja mahdollisesti rakennettua kuntosalin autotalliin.

Lupaukset Oli taas suuret suunnitelmat vuosi sitten. Kahvin juontia tulisi vähentää. Tässä kohtaa pyörittelen silmiäni. Joka päivä kulutan kolme kuppia, vaikka kuinka yritän olla keittämättä sitä kolmatta kuppia. Liikuntaa pitäisi lisätä. Noh, kokeilin tennistä kolme kuukautta. Kävin parin kuukauden ajan syksyllä pyöräilemässä. Loppuajan löhöilin onnellisena sohvan pohjalla. Heh. Ensi vuonna sitten! Luulin tekeväni kaiken maailman kursseja netissä, kun en töissäkään käy. Enpä tehnyt sitäkään. Ensi vuonna.

Nyt kun sapattivuotta on takana kaksitoista kuukautta, olo on aika rauhaton ja tekisi kyllä mieli saada enemmän rakennetta arkeen. Jos en mitään muuta alkuun keksi, niin pakko ilmottautua ryhmäliikuntatunneille tai jotain muuta järkevää. En jaksa enää elää kuin pellossa. Samalla pitää saada ryhtiliike muihinkin perheemme jäseniin. Mies on valitellut liikkumattomuutta. Nyt vaan tarvii löytää joku kiva ohjelma meille molemmille. Mutta ensin muuttopuuhat ja uusi koti 🙂

Joulukuu 2018 – uusi kotikaupunki Houston, TX
Huhtikuu 2018 – Liberian auringonlaskut

Tuhannet kiitokset kaikille ihanille ihmisille, jotka tekivät tästä vuodesta upean. Eteenkin kotijoukot, jotka ovat jaksaneet höpötellä kanssani puhelimessa, kun välillä on ollut koti-ikävää ja välillä on halunnut kertoa kaikista jännittävistä tapahtumista. Olen hieman harmissani, etten pääse mukaan kaikkiin upeisiin tapahtumiin vuonna 2019, mutta onneksi on puhelimet nykyään!

Hyvää uutta vuotta 2019!
Camilla

Suomalaisvaikutteinen joulu Houstonissa

Kun saimme tietää, että lapset viettävät joulun kanssamme, halusin näyttää lapsille (ja amerikkalaiselle miehelleni) pienen vilauksen suomalaisesta joulusta. En kuitenkaan missään nimessä halunnut mitään stressiä itselleni tai koko porukalle, joten valikoin vain muutaman suomalaisen jouluperinteen uusperheellemme.

Jouluaattona keitin lounaaksi joulupuuron, leivoimme joulutortut ja katsoimme joulurauhan julistuksen Areenasta. Lapsetkin kokeili Ikeasta haettua glögiä ja joulupuurolautaset tyhjenivät huimaa vauhtia.

Tämän joulun hitti: suomalainen riisipuuro. Sain keittää puuroa monta satsia. 
Saaristolaisleivän tyyppinen leipä oli toinen joulun hittituote. Sain leipoa monta satsia tätäkin. 
Kuusenkoristeet kaikille omat. 

Iltapäivällä koristeltiin piparkakkutalo ja mies savusti lohta ja itse metsästettyä sorsaa samalla kun minä kokkailin illalliselle porkkanalaatikkoa, saaristolaisleipää, herneitä ja perunoita. Aika perinteinen joulupöytä mielestäni. Itselleni olin ostanut vielä graavilohta ja pari purkkia sillejä. Joulun kunniaksi.

Aattoiltana avasimme muutamat lahjat sen kunniaksi, että Suomessa pukki tuo lahjat aattoiltana. Olin amerikkalaiseen tapaan ostanu kaikille omat kuusenkoristeet. Autointoilijalle pienen punaisen auton, tytölle glitterillä kuorrutettu lumiukko, miehelle pieni metsästäjäukko ja itselleni pöllöjä.

Aattoillan huipennus oli joulukirkko. Menimme isolla porukalla Woodlands Church:iin, missä oli jumalanpalveluksen lisäksi lapsille pomppulinnoja, liukumäki, vaahtokarkkeja ja kaakaota. Vaikkemme normaalisti ole kirkossa kävijöitä, oli Woodlandsin kirkolla todella mukava tunnelma ja seurakin oli mitä mainioin.

Jätettiin joulupukille aattoiltana lasten koristelemat piparkakut ja mukillinen maitoa. 
Piparkakut ja maito oli yön aikana vaihtunut lahjoihin. 

Joulupäivän aamuna joululahjat löytyivät kuusen alta – amerikkalaiseen tapaan. Joulupukki oli käynyt jättämässä lahjat, syönyt koristelemamme piparkakut ja juonut jättämämme maidon. Lelut toivat paljon elämää pieneen kotiimme ja joulupäivä menikin oikeastaan sohvalla löhöillessä lasten (lue: miehen) leikkiessä uusilla leluilla.

Iltapäivästä alkoi seinät kaatumaan päälle ja päätimme lähteä sulattelemaan joulutorttuja pienelle kävelylenkille. Joulun kelit oli meidän puolellamme ja aurinko paistoi melkein koko joulun. Ja oli lämmintä! Vaikkei ollut valkoista joulua, oli ihana ulkoilla ilman pitkiä kalsareita.

Illalla appivanhempani saapuivat meille ja yöpyvät melkein kaksi viikkoa. Mukava kun talo on täynnä ja on kaikkea kivaa puuhaa. Ehdimme jo käydä NASAlla, leikkipuistoissa ja katsomassa jouluvaloja.

Melkein koko joulun saimme viettää auringonpaisteessa ja parinkymmenen asteen lämmössä. 

Joulu meni todella mukavasti, kun oli sopivasti tekemistä. Vaikkei ollut valkoista joulua, saimme hyvin tehtyä joulun tunnelman suomalaisilla ja amerikkalaisilla perinteillä. Mieheni kiitteli kovasti kun esittelin suomalaisia perinteitä ja aloitimme uusia perinteitä pienelle perheellemme. Todellisuushan on ettemme tiedä missä vietämme tulevaisuudessa jouluja ja kenen kanssa, mutta jos se on minusta kiinni, pidämme kiinni ainakin muutamasta perinteestä tulevina vuosina.

Hyvää uutta vuotta!
Camilla

Itsenäisyyspäivä ja ulkosuomalaisuus

Välimatka tekee ihmeitä. Sitä kaipaa enemmän ja arvostaa pieniäkin asioita paljon enemmän. Minusta on kuoriutunut pieni jouluihminen tässä viime viikkoina ja olen miettinyt mistä moinen johtuu, mutta voisin kuvitella välimatkalla olevan jotain osaa tähän fiilistelyyn. Eteenkin perinteet, perheen omat ja kansalliset, ovat heränneet henkiin ilman, että olen edes huomannut asiaa.

Olen istunut netissä luvattomia tunteja etsiessä eri reseptejä joululaatikoihin, saaristolaisleipään ja piparkakkutaikinaan. En aio vetää överit, mutta jotenkin tuntuu, että tarvitsen pienen palan Suomea tähän hetkeen. Kun itsenäisyyspäivän aamu valkeni suuntasin suomalaisen ystäväni luokse ja laitoimme Linnan juhlat telkkarista päälle. Söimme siis aamupalaa ja katsoimme juhlia Areenasta. Juhlat ovat aina kuuluneet minun itsenäisyyspäivään, mutta vasta kun palasin kotiin iltapäivästä, iski kaipuu Suomeen. Kuuntelin Finlandia hymniä ja ostin Tuntematon sotilas -elokuvan miehelle joululahjaksi. Vasta kun jonkin asian menettää, sitä osaa arvostaa. Tässä tapauksessa tuntuu, kuin olisin menettänyt itselle tärkeät perinteet. Toki vanhoja perinteitä voi, ja pitääkin, vaalia kaukanakin, mutta jotkut asiat vain ei tunnu samalta kaukana kotoa.

Ulkosuomalainen on aina kahden maan välissä ja jossain vaiheessa aikaa on kulunut niin paljon, ettei pysty edes palaamaan takaisin Suomeen, vaan uusi kotimaa tuntuu enemmän kodilta kuin Suomi. Aihe puhuttaa paljon eri ulkosuomalaisten foorumeilla ja välillä kun on vaikeita aikoja ihmisten elämässä, tulee väkisinkin mieleen, pitäisikö palata Suomeen. Tukiverkosto Suomessa näkee lähtijän luopiona ja uudessa kotimaassa on aina ulkopuolinen. Yhdysvallat on maahanmuuttajalle unelmamaa, koska tänne on varmasti paljon helpompi muuttaa ulkopuolisena, koska kaikki muutkin ovat ihan samassa tilanteessa. Eteenkin jos vertaa vaikka Aasiaa länsimaisen silmin. Tuskin esimerkiksi Kiinaan muuttaminen ole yhtä helppoa eurooppalaiselle, kuin Yhdysvallat.

Kuinka minun matka ulkosuomalaiseksi on sitten tähän asti mennyt? Matka on tietysti aloitettu, ainakin henkisesti, jo viisi vuotta sitten, kun tapasin mieheni, mutta vasta kymmenen kuukautta olen oikeastaan asunut Suomen rajojen ulkopuolella. Ristiriitaiset tunteet kuuluvat kai asiaan, mutta jollain tavalla olisi kiva jos ainakin hetkittäin olisi helpompaa.

Kun kaksikymppisenä lähdin matkustamaan ympäri maailmaa, ihmettelin aina Suomeen palatessani, miksi asun tässä kummallisessa maassa. On kylmä ja pimeetä. Kesällä on kylmä ja hyttysiä. Aivan kamalat verot ja juntteja täynnä. Olin naiivi ja kiittämätön. Röyhkeä ja itsekeskeinen. Paljon piti kasvaa, jotta pääsin edes tähän pisteeseen, missä nyt ollaan. Piti löytää se oikea ihminen näyttämään minulle kuinka upea maa Suomi oikeasti on.

Kun tapasin mieheni, elin edelleen tässä pienessä kuplassani, jossa vihasin kohtaloani asua Suomessa. Olin tehnyt paljon töitä sen eteen, että pääsisin jonain päivänä pois ja valloittamaan maailmaa. Kehuskella sitten Suomeen palatessani kuinka upeita paikkoja maailmassa on. Joo, onhan se upeeta nähdä uusia paikkoja ja oppia uusia tapoja elää, mutta kuinka ihanaa onkaan palata kotiin.

Mieheni näytti minulle täysin uuden puolen Suomesta. Suomessa on turvallista, upea puhdas luonto, rehellisiä ihmisiä ja hyvää ruokaa. Pikkuhiljaa rupesin ymmärtämään kuinka hyvä maa Suomi on. Kun mies muutti takaisin Yhdysvaltoihin olin tietysti murheen murtama hänen lähdöstä, mutta olin onnellinen saadessani jäädä Suomeen. Viime tammikuussa kun vakinainen ulkomaanmuutto lähestyi olin kauhuissani. En halunnut lähteä. Yhtäkkiä olin muuttanut mieltäni ja pidin lumesta ja talvesta. Mitä ihmettä? Lenkkeilin koiran kanssa päivittäin lumihangessa ja aloin kaipaamaan kaikkea.

Miltä nyt tuntuu kun meillä on koti Teksasissa? Kyllä kaipaan jotain asioita Suomesta, mutta sen verran olen kasvanut, että osaan elää tässä ja nyt. Turha murehtia, mitä ei ole, vaan lähinnä, mitä kaikkea ihanaa minulla on. Joten, miksi pohdin ulkosuomalaisuutta päivittäin? Koska maahanmuuttajana kamppailen päivittäin asioiden kanssa, jotka saattavat vaikuttaa pieniltä, mutta ovat minulle uusia ja ihmeellisiä. Samalla jokainen suomalainen ulkomailla on lähettiläs ja vaikka jotkut asiat vaikuttavat hieman hankalalta, on vaan pakko niellä suuttumus ja yrittää ymmärtää maan tavat ja kulttuurierot. Tai ystävällisesti yrittää kertoa, kuinka me suomalaiset teemme asiat hieman eri tavalla, joka säästää aikaa/rahaa tai on muuten vaan helpompi.

Olen ylpeä suomalainen ja haluan vaalia perinteitä jatkossakin. Täytyy vaan muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Vaikka kuinka olisi ikävä, pitää muistuttaa itseään siitä, miksi ylipäätään matkaan lähti. Haluan opettaa lapsille Suomesta ja suomalaisista perinteistä, mutta samalla kunnioittaa tämän maan perinteitä. Ei ole helppoa elää kahden tulen välissä, mutta kuinka rikasta onkaan elämäni nykyään? Saan oppia uusia asioita päivittäin ja kokea upeita hetkiä täälläkin. Pitää vaan löytää tasapaino.

Koska en nyt tähän hätään Houstonista löytänyt Suomen lippua, josta ottaa kuvia postaukseen, kaivoin muutamia lempikuviani Suomesta arkistoista. Luonto on meille suomalaisille tärkeä ja niin myös minulle. Vaikka perhettä ja ystäviä on ikävä, niin Suomen luontoa on kyllä kova ikävä myös.

Vielä kerran hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
Camilla

Ensimmäinen Thanksgiving

Kiitospäivän kukkia.

En ole aikaisemmin viettänyt syksyä Yhdysvalloissa, joten tämä oli ensimmäinen Kiitospäivä minulle. Mieheni työn takia, hän ei varsinaisesti ole viettänyt Thanksgivingiä perheensä kanssa vuosiin, eikä näin ollen ole mitään perinteitä, joita hän olisi halunnut juhlittavan. Halusin kuitenkin viettää “tyypillistä” amerikkalaista Kiitospäivää ja olin kysellyt miehen lapsilta mitä he odottavat pyhältä. Lapset saavat (ainakin Louisianassa) viikon lomaa Kiitospäivän aikaan, ja kävimme hakemassa lapset edellisenä viikonloppuna. Lapsillakaan ei oikein ollut mitään erityisiä toiveita, joten päädyimme menemään fiiliksen mukaan ja esimerkiksi Kiitospäivän illallisen reseptit etsin netistä.

Thanksgiving on siis aina marraskuun kolmas torstai, ja monet matkustavat jo keskiviikkona perheensä luokse ja ottavat perjantain vapaaksi. Mies oli kuitenkin koko viikon töissä, koska oli päivystysvuorossa ja tottakai joku laiterikko tapahtui Thanksgiving aamuna ja hän joutui menemään töihin. Onneksi vika korjaantui nopeasti, eikä jääty ilman isän läsnäoloa pyhänä. Perjantaina toimisto oli ollut tyhjä ja hän oli istunut koko päivän yksin päätteellä. Vuosi on lopuillaan ja hänen lomapäivät on nyt tämän vuoden osalta käytetty, joten hänen oli pakko mennä toimistolle perjantaina, vaikka muut oli ottanut vapaata. Anyhow, Kiitospäivä aloittaa “Holiday Season:in”, eli joulu+kiitospäivä ja kaupat on täyttynyt joulukoristeista ja -musiikista.

Ruoka
Niinkuin suurimmalla osalla ihmisistä, meilläkin ruoka oli pääosassa Thanksgiving päivänä. Aloitimme heti aamiaisen jälkeen ja teimme oikeastaan kaikki ruoat itse, paitsi kalkkuna, jonka mies kävi hakemassa yhdestä ravintolasta edellisenä iltana. Minä en syö kalkkunaa, eikä lapset syö paljon, joten olisi ollut energian tuhlausta paistaa kokonainen kalkkuna itse. Savustetun kalkkunan lisäksi meillä oli tarjolla bataattivuokaa amerikkalaisittain – paljon sokeria ja paahdettuja vaahtokarkkeja päällä. Jep. Oli hieman kummallinen yhdistelmä, mutta kyllä se oli ihan syötävää. Lisäksi meillä oli Louisianalaisittain corn suofflet:a, mikä on oikeastaan maissileipää, mutta siihen lisätään voita, sour cream (creme fraiche) ja säilöttyä maissia. Ja koska halusin pöytään jotain vihreetä, lämmitin herneitä pannulla. Kalkkunan kaveriksi tein vielä karpalokastiketta, mikä yleensä tulee tölkissä, mutta koska itse en käytä mitään valmista, tein kastikkeen itse. Jälkiruoaksi leivoimme kurpitsapiiraan ja tarjoilin sen cashewjäätelön kera.

Ruokaa tuli niin paljon, että söimme sitä sekä lounaaksi, että illalliseksi kaksi päivää. Kaiken kokkailun jälkeen oli ihana, kun pystyi vaan lämmittämään ruokaa.

Paraati
Kokkailun ohessa oli kiva katsella Macy’s tavaratalon järjestämää paraatia New Yorkissa. Olen monesti nähnyt telkkarissa (hyvä esimerkki Frendit) Thanksgiving paraatista, mutten koskaan ole tätä nähnyt. Nyt olikin oiva tilaisuus katsoa paraatia paraatipaikalta, omalta kotisohvalta. Meitä oli sen verran monta kokkia, että kaikki sai katsoa vuorollaan paraatia, joka muuten oli historian kylmimmässä säässä. New Yorkissa oli paraatin aikaan kuusi astetta pakkasta (Celsius), mutta tuuli teki kelistä todella kylmän. Moni tietysti ajattelee, ettei tuo nyt ole mitään, mutta kun katsoin cheerleadereitä pikkuhameissaan ja artisteja coctailmekoissaan tuli kylmä ihan katsoessa.

Tässä muutama kuva Thanksgiving paraatista New Yorkista. 

Jos ymmärsin oikein, eri osavaltioiden lukioiden orkesterit ja cheerleaderit saapuivat paraatiin esittämään taitojaan. Tämän lisäksi paraatissa oli floats (engl.). Tämän joku suomenkielen taitoinen voi kääntää meille muille 🙂 Nämä Parade floats toimivat artistien ja esim. kuorojen esiintymislavoina. Jokaisen lukioryhmän tai artistien välissä komeilivat valtavat ilmapallot, joissa esiintyivät muun muassa Frozen:in Olaf, kaikki mahdolliset supersankarit tai Netflixin uudet Trollit. Paraati oli kyllä hienosti toteutettu ja pidin todella paljon esityksistä. Olin kuitenkin hieman yllättynyt musiikin valinnasta paraatin, koska jotenkin oletin, että Kiitospäivänä kuunneltaisiin jotain tiettyä Kiitospäivän musiikkia, mutta monet esitykset olivat joululauluja ja taustalla soi koko ajan joulumusiikki. Thanksgiving todella aloittaa Yhdysvalloissa joulun vieton, monessa mielessä.

Ulkoilu perheen kesken
Koska torstaina oli aivan täydellinen ulkoilupäivä, pakkasimme koko porukan autoon iltapäivällä lounaan jälkeen ja lähdimme järvelle. Mies harrastaa metsästystä ja hän oli edellisellä viikolla ostanut uuden veneen (pirogue, tasapohjainen kanootin tyyppinen vene), jota tietenkin piti päästä testaamaan. Hyppäsimme kanoottiin kaikki neljä ja ihailimme tyyntä järveä auringon paisteessa. Lapset halusivat veneilyn jälkeen vielä leikkiä järven rannalla sijaitsevassa leikkipuistossa, joten jäimme nauttimaan auringon paisteesta kunnes aurinko laski. Auringon lasku tulee todella aikaisin, nyt kun siirryttiin täälläkin talviaikaan ja vaikka ei pimeä tule kolmelta iltapäivällä, kyllä tuntuu pimenevät illat ja kylmät kelit ihan yhtä tylsältä kuin Suomessakin.

Joulukoristeet
Jotta pimeys ei olisi niin masentavaa, päädyimme (amerikkalaiseen tapaan) tuomaan joulukoristeet ja joulukuusen sisään Thanksgivingin jälkeen. Ilmeisesti moni tuo kuusen sisälle juuri Thanksgivingin aikaan ja kuusta saa ihailla kuukauden päivät, mikä ei mielestäni ole mitenkään huono asia. Itse olisin kyllä tuonut kuusen sisälle suomalaisittain vasta jouluaattoaamuna, mutta koska lapset tulevat meille vasta joulun jälkeen, kysyin heiltä haluavatko he koristella kuusen nyt vai vasta myöhemmin ja vastaus kuului nyt.

Joulukuusi pääsi ruokailutilan nurkkaan. Eipä olisi yhtään isompi kuusi tähän asuntoon mahtunutkaan.
Itse tekemiä joulukoristeita. 

Olimme jo aikaisemmin tehneet itse kuusenkoristeet ja olin löytänyt kirppikseltä kauniit joulupallot, joten ei tarvinnut kuin laittaa koristeet kuuseen. Kuusenkin saimme appivanhemmiltani, koska tämä oli ylimääräinen heillä. Laskin, että joulukuusi tuli meille kustantamaan kokonaisuudessaan alle kymmenen dollaria. Ei huono. Olin jo päättänyt aikaisemmin, etten aio käyttää rahaa joulun koristeluun, ellei ole aivan pakko ja tuli ihan voittaja olo kun ei tarvinnut käyttää rahaa ja silti mielestäni saimme kauniin kuusen. Kallein ostos oli valtava paperinen joulutähti Ikeasta, minkä ripustin ruokailutilan ikkunaan tuomaan valoa eteenkin pimeinä iltoina. Tämäkin ostos tosin taisi olla peräti kahdeksan dollaria.

Kaiken tohinan keskellä tulin ajatelleeksi omaa perhettäni ja jouluna tulee varmasti suuri ikävä kaikkia. Mies näytti kokkailun lomassa videon valkoisesta labradorinnoutajasta ja jäin ajattelemaan karvaista perheenjäsentä Espoossa. Ikävä on kaikkia – karvaisia ja karvattomia. Vaikkei Kiitospäivä ole suomalainen juhlapyhä, olisi silti ollut ihana viettää se oman perheen kanssa, vaikka samalla olen äärettömän onnellinen uudesta perheestäni. Perheen viestiketjuun tuli pari päivää sitten muutama viesti joulun suunnitelmista ja oli todella haikea lukea suunnitelmista, joihin ei itse ole osallistumassa. Elämäntyylin nurja puoli.

Ikävä kyllä kuvia ei meidän Kiitospäivästä päässyt mukaan tähän postaukseen teknisten haasteiden takia, mutta ainakin voitte ihailla kanssamme joulukuusta ja nuo pari kuvaa paraatista.

Happy Holidays,
Camilla

Nevadan autiomaa

Kohta tulee kolme viikkoa kuluneeksi siitä kun toheloin polkupyörälläni ja makaan siis edelleen sohvalla jalka kohotettuna ja ranteet sökönä. Parantumista ei ainakaan auttanut neljän päivän loma Las Vegasissa, jonka jälkeen neljä päivää vierailijoiden viihdyttämistä Houstonissa.

Las Vegas oli aivan superihana loma mutta koska olimme koko ajan menossa ei ranteet ja nilkka saanut levättyä ollenkaan. Neljäntenä päivänä menimme Death Valleyyn, jossa luonnollisesti haikkasin monta kilometriä aavikossa. Nilkka näytti vesimelonilta sen jälkeen.

Oma vika että parantuminen on kestänyt näin kauan ja pakko myöntää, että tämä pikkuhiljaa alkaa käydä hermoille. Herään aamuyöstä särkyyn ja päivän aikana nilkka turpoaa, koska en malta maata paikoillaan. Sattuu painaa mikroaaltouunin nappulaa, puhumattakaan läppärillä kirjoittamista. Tämänkin postauksen kirjotan puhelimella, koska ranteet ei oikein tykkää kirjottamisesta läppärin näppiksellä.

Mutta se valittamisesta. Palataanpas takaisin Las Vegasiin. Lähdin extempore matkalle Las Vegasiin, koska siskoni miehensä kanssa löysivät huippuhalvat lennot Californiaan ja ajoivat Nevadaan viikoksi. Päätin lähteä neljäksi päiväksi heidän kanssaan lomailemaan ja voi että oli mukavaa. Teimme ruokaa yhdessä, kävimme muutamassa showssa ja otimme aurinkoa uima-allasalueella. Kuitenkin loman kohokohta oli vierailut Nevadan upeaan autiomaahan.

Tähän väliin haluan huomauttaa, ettei yhtäkään tämän postauksen kuvista ole korjattu kuvankäsittelyohjelmalla. Paitsi Star Wars -kuva on tehty kollaasiksi. Kuvia ei tarvinnut korjata. Valo oli aivan uskomattoman upea.

Red Rock Canyon ja ensikosketus vuoriin
Teimme päiväretken Las Vegasin lähellä sijaitsevaan kanjoniin, enkä voi sanoin kuvailla tunnetta kun lähestyimme vuoria. En edes tajunnut alkukesästä kuinka littana eteläinen Teksasin osavaltio on. Olemme nyt ajaneet Teksasissa ja Louisianassa niin paljon, että voin sanoa kaipaavani edes pientä mäennyppylää. Mies on Louisianasta kotoisin, joten häntä ei vaikuta häiritsevän ikuinen suomaisema tai sokeriruokoviljelmät. Eihän Suomessa nyt mitään Alppien kokoisia vuoria ole, mutta kyllä esimerkiksi Helsingissä pääsee nopeasti kiipeämään pienelle mäennyppylälle ja katselemaan kauniita maisemia. Joten, kun ajoimme Red Rock Canyoniin istuin silmät suurena ihailemassa upeita maisemia. Vaihtelut korkeudessa tuntui korvissa ja oli vaikeeta saada paineet korvissa tasaantumaan, puhumattakaan hengityksen tasaantumista muutaman metrin kävelyn jälkeen.

Ensimmäinen näköalatasanne Red Rock Canyon:ssa.
Vaellusreitiltä Red Rock Canyon:ssa.

Vaellusreitin umpikuja – vesiputous. Vettä tässä putouksessa ei kuitenkaan tähän aikaan vuodesta ollut.

 

Red Rock Canyon sijaitsee ihan Las Vegasin lähellä, vain puolen tunnin ajomatkan päässä, mikä tekee siitä aivan loistavan puolipäivän matkakohteen. Kanjoniin pääsee ajamaan näppärästi autolla yksisuuntaista “scenic route” -tietä pitkin. Puisto aukeaa aamukahdeksalta ja pääsymaksu (15 dollaria per auto) maksetaan heti ensimmäiseksi. Reitti kokonaisuudessaan ei ole pitkä ja kestää vain 35 minuuttia ajaa läpi, mutta matkalla on niin paljon nähtävää, että meillä meni noin 4 tuntia koko matkaan. Olisimme helposti voineet viettää koko päivän puistossa, mutta olimme huonosti varustautuneet veden ja syötävän suhteen, joten kaikki haikit eivät toteutuneet.

Kävelimme kuitenkin yhden pidemmän aavikkoreitin vesiputoukselle asti, vaikka ei tähän aikaan vuodesta vedestä ollut tietoakaan. Kaikkein kummallisinta oli kuinka vihreetä keskellä erämaata voikaan olla. Ja miten keskellä ei mitään voi olla elämää. Red Rock Canyonissa asuu muun muassa kilpikonnia, maaoravia, tarantelloja ja kalkkarokäärmeitä, mutta me ei ikävä kyllä nähty mitään eläimiä. Paitsi muutama maaorava, jotka eivät pelästyneet turisteja.

Kaikenkaikkiaan Red Rock Canyon oli aivan loistava vierailun kohde, eteenkin tällaiselle liikuntarajoitteiselle. Paras hetki päivän aikana oli kuitenkin ihan viimeinen pysähdys kanjonin näköalatasanteelle. Lähdin kävelemään autiomaahan yksin ja jäin kuuntelemaan hiljaisuutta. Täysin hiljaista. Nyt ymmärrän miten joku haluaa asua keskellä ei mitään. En muista mikä olisi ollut yhtä rentouttavaa, kuin hiljaisuuden kuunteleminen.

Kuuntelemassa hiljaisuutta keskellä erämaata.

Death Valley – kuoleman laakso
En ole ihan varma mistä moinen nimi on tullut, mutta voin kyllä ymmärtää mistä moinen nimi tulee. Death Valley on valtava, maapallon kuumin paikka, jossa kuitenkin eniten onnettomuuksia tapahtuu tulvissa, ja on täynnä myrkkykäärmeitä ja tarantelloja, puhumattakaan vihaisista aaseista.

En edes muista milloin kuulin ensimmäisen kerran Kuolemanlaaksosta, mutta olen aina halunnut laaksossa käydä. Oli jotenkin epätodellinen olo kun ajoimme aikaisin aamulla kahden tunnin matkan Las Vegasista Death Valleyyn. Pääsymaksu laaksoon oli 30 dollaria per auto, jonka olisi voinut maksaa maksuautomaattiin, mutta ajoimme vierailukeskukseen. Saimme hyvän kartan ja muutamia vinkkejä laaksoon. En edes tajunnut kuinka iso laakso oli, ennen kuin olimme ajaneet ympäri puoli päivää ja nähtävää oli vielä vaikka kuinka.

Badwater Basin suolajärven pohjalla.

Suolajärvi sijaitsee 85 metriä merenpinnan alla.

Olimme paremmin varustautuneet päivään ja luulin ensin, että ruokaa olisi ollut liikaa, mutta todellisuudessa kaikki matkustaminen, haikkaaminen ja korkeuden vaihtelut vei energiaa yllättävän paljon. Emme tainneet viedä takaisin mitään eväistämme.

Haikkasimme suolatasangolle, Badwater -järvelle, mikä on Yhdysvaltain alin paikka – noin 85 metriä merenpinnan alapuolella. Vierailimme tasangolla sopivaan aikaan, myöhään syksyllä ja aamupäivästä, jolloin ei ollut niin kuuma. Tästä huolimatta paluumatkalla tasangolta autolle oli jo polttavan kuuma ja kuivuus poltti nenässä. En voi edes kuvitella minkälaista suolajärven pohjalla on kesällä. Järveen virtaa suolapitoista vettä lähteistä, mutta järven pohja on kuivalla säällä niin kovaa, että sillä pystyy kävelemään. Tasanko näyttää näin suomalaisittain pakkaantuneelta jäältä ja seisoimme koko retkikunta tasangon reunalla ja mietimme, kuinka pysyisimme “jäällä” pystyssä. Eihän se tietenkään ollut liukasta, mutta hohkaa kuumana.

Mesquite hiekkadyynit.

Kävimme myös hiekkadyyneillä, mikä oli kaikkein suurin turistirysä. Aivan kamalan paljon väkeä oli kävelemässä dyyneillä ja paljon valokuvaajia. Death Valley on Las Vegasin ja Los Angelesin välimaastossa ja sijaitsee itse asiassa Californian puolella, ja voin vaan kuvitella monen valokuvaajan käyttävän Kuolemanlaaksoa kuvauspaikkana. Turistiryntäyksestä huolimatta dyyneillä oli seesteistä ja istuimme kauan ihailemassa luontoa. Vuoria, dyynejä ja tasankoja. Upeita värejä ja uskomattoman sinistä taivasta.

Päivän viimeisenä etappina haikkasimme muutaman kilometrin Golden Canyoniin. Tässä vaiheessa tuntui kuin olisimme olleet Star Warsistakin tutulla planeetalla Tatooine:lla, eikä osunut veikkaus hirveen kauas. Kun etsin tietoa Golden Canyon:sta pari viikkoa matkan jälkeen, satuin näkemään otoksia Star Wars elokuvasta ja kyllähän se niin vaan oli, että kävelimme aivan samassa paikassa, kuin Star Wars elokuvan R2-D2 ja C-3PO. Suurena Star Wars fanina jäi Death Valleystä hyvä mieli!

Ylemmässä kuvassa R2-D2 tekee matkaa New Hope -elokuvassa Tatooine -planeetalla. Alemmassa kuvassa turisti ottamassa selfietä. Sattumalta samassa kanjonissa. Lähde.
Golden Canyon vaellusreitiltä.

Auringonlasku Kuolemanlaaksossa.
Retkikunta väsyneenä päivän koitoksesta.

Death Valley tarjosi ihan kaikkea, mitä odotin ja enemmän. Päivän päätteeksi oli niin paljon koettu ja nähty, että oli ihan ähky. Kun saavuimme Las Vegasiin ja ravintolaan illalliselle oli retkikuntamme niin väsynyt, ettei ruokapöydän ääressä meinannut löytyä sanoja.

Nevadan autiomaat oli kyllä ihan mielettömän hieno kokemus ja yllätyin, että ylipäätään löysin mitään sanoja kuvaamaan kokemusta. Vuoret, kasvillisuus ja upeat maisemat. Toivottavasti pääsemme uudestaan vierailemaan johonkin Yhdysvaltain upeista luonnonpuistoista.

Camilla

Halloween horror

Ensimmäinen Halloween Yhdysvalloissa on takanapäin ja kaikista valmisteluista huolimatta jäi Halloween meiltä nyt juhlimatta. Itse en ole mikään kauhuelokuvien ystävä ja kaikki karmiva ei nappaa yhtään. Kuitenkin, koska kyseessä oli ensimmäinen Halloween -juhlani Yhdysvalloissa halusin juhlistaa ainakin tarjoamalla naapuruston lapsille karkkia. Kävin ostamassa isot säkit suklaata ja kävin klubitalolta hakemassa lapun ulko-ovelle, millä toivotettiin keppostelijat tervetulleeksi.

Keppostelijat jäivät kyllä tällä erää väliin, koska kävelystä ei illalla tullut mitään, koska kaaduin aikaisemmin päivällä komeasti polkupyörällä. Olin palaamassa aamuiselta lenkiltä autolleni, kun huomasin myrkkykäärmeitä polun vierustalla. Myöhemmin huomasin jotain etupyörän haarukassa jotain, jonka halusin nappasta pois. En mitenkään halunnut pysähtyä polulle, koska olin juuri nähnyt käärmeet, joten kokeilin josko saisin vauhdissa jalalla poistettua roskan. Seuraavaksi löysin itseni asfaltilta makaamassa ja polkupyörä mutkalla vierelläni.

Lensin komeasti ohjaustangon yli ja loppu onkin sitten historiaa. Mustelmia, mutta ei rikkinäisiä luita. Kypärässä ei ollut naarmuakaan, joten pään päälle en kaatunut. Kädet ottivat ilmeisesti kaiken painon ja sellainen on olokin. Nilkka vääntyi niin pahasti, että on kovasti turvonnut. Eipä paljon mennä jumppaan vähään aikaan. Harmikseni tämä tapahtui juuri ennen lomamatkaa, mutta onneksi matkaseura on sen verran ymmärtävää sorttia, että jos jää vaellus väliin, niin ei maailmaa kaada.

Mutta se Halloween sitten? Makasin siis sohvalla ja keppostelijat saivat ikävä kyllä käydä muualla, koska jalkani ei kestänyt juosta portaissa jakamassa karkkia. Ehkä ensi vuonna olisi parempi onni! Olisin halunnut käydä illalla vielä katsomassa omakotitalojen pihakoristeluita, koska jotkut ihmiset näkevät todella paljon vaivaa pihan koristeluun Halloweenia varten. Vaikken perusta kauhuelokuvista, on koristelut sen verran upeita, että olisi ollut kiva nähdä. Toivottavasti jouluna sitten joulukoristeita!

Terveisiä sohvalta!
Camilla

Kurpitsajuhlat

Ruokakaupat toivottavat tervetulleeksi asiakkaat upeilla luomuksilla!

On sadonkorjuuaika ja kurpitsat ovat täyttäneet kaupat. Kurpitsajuhlia mainostetaan siellä täällä ja ihmettelin hieman mistä oikein on kyse. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun olen Yhdysvalloissa syksyllä. Tai noh, kävin vuonna 2014 lokakuussa Floridassa peräti neljä päivää. Tätä ei siis todellakaan lasketa.

Olen siis täysin pihalla tästä kurpitsajuhlasta. Ihmettelin ihan ääneen miehelle, mistä näissä kurpitsoissa oikein on kyse ja mistä tuhannet ja tuhannet kurpitsat oikein on kauppoihin ja ihmisten rappusille saapuneet. Vastaukseksi sain jotain todella ympäripyöreetä, joten sain ihan itse luvan selvittää. Kyseessä on siis niinkin yksinkertainen selitys, kuin kurpitsojen sadonkorjuuaika. Kuitenkin amerikkalaiseen tapaan tämäkin tehdään näyttävästi. Kurpitsoja on j-o-k-a paikassa.

Sen mitä luin, niin alunperin kurpitsa on tullut Pohjois-Amerikasta ja viitteitä kurpitsan käytöstä löytyy Meksikosta jopa 5000 BC. Pohjois-Amerikan aluperäiskansa kuivatti kurpitsoja ja kutoi mattoja kuivatuista kurpitsoista. Intiaanit käytti kurpitsoja myös ruoanlaitossa, kuten keitoissa. Kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Amerikkoihin, alkoivat hekin käyttää kurpitsoja ruoanlaitossa, koska huomasivat tämän olevan näppärä raaka-aine, josta taipui moneen.

Pumpkin patch, eli paikka, josta voi käydä hakemassa kurpitsansa ja tietysti ottaa kuvia 🙂

Ehkä kaikkein tunnetuin ruoka kurpitsasta on kurpitsapiiras, eli pumpkin pie, ja piiras on mitä ilmeisemmin saanut alkunsa siitä, kun uudisasukkaat leikkasivat ensin kurpitsan “hatun” pois, poistivat siemenet ja täyttivät kurpitsan maidolla, mausteilla ja hunajalla. Tähän väliin on pakko mainita, että allekirjoittanut ei ole vieläkään saanut maistaa kurpitsapiirasta, mutta viimeistään kiitospäivänä olisi tarkoitus leipoa pumpkin pie.

Nykyään kurpitsat ja kurpitsamauste (pumpkin spice) valtaa kaupat ja kaikki muutkin tahot tällai syksyisin. Nyt en tarkalleen muista, milloin näin ensimmäiset kurpitsat, mutta ei voinut olla kauan koulujen alun jälkeen syyskuun puolessa välissä. Kurpitsamauste on myöskin allekirjoittaneelle vielä täysin tuntematon käsite, ja taas kerran lähden kokeilemaan maustetta sitten kiitospäivänä viimeistään, mutta toistaiseksi olen vaan ottanut kuvia eri puolilta kauppoja, kun olen nähnyt kurpitsamaustettuja tuotteita. Eli näin syksyisin tulee siis kahviloihin myyntiin kurpitsamausteiset kahvit ja kauppoihin kurpitsamausteiset keksit jne. Mies näytti minulle pienvarastoyrityksen mainoskyltin, jossa luki, että heillä olisi tarjolla kurpitsamausteen hajuisia varastoja tarjolla. Tämähän nyt oli tietysti sarkasmia, koska välillä kyllä vaikuttaa, että kurpitsamauste on joka paikassa!

Mausteseokseen muuten tulee kanelia, muskottipähkinää, inkivääriä ja mausteneilikkaa, eli todella syksyinen ja jopa jouluinen mauste mielestäni. Ymmärrän hyvin, miksi mausteseosta käytetään tällai syksyllä ja kiitospäivän illallisella.

Olen kuitenkin jäänyt pohtimaan, mitä kurpitsoille Halloweenin jälkeen tapahtuu, kun nyt niitä kaiverretaan kovaa vauhtia Halloween -juhlia varten. Ja jäin myös pohtimaan, jääkö kurpitsat koristeiksi jouluun asti, jolloin vaihdetaan seuraavat koristeet, vai tuleekohan Halloweenin jälkeen omat koristeet kiitospäivän juhlia varten. Tämä jää nähtäväksi, mutta mietin myöskin, mitäköhän näille kurpitsamassoille käy kun sesonki on ohi? Syökö joku nämä kurpitsat vai meneekö ne kaikki roskiin? Kaupoissa toki myydään koristeiksi muovisia kurpitsoja, joten voi vuosi toisensa jälkeen käyttää samoja koristeita, mutta entäs sitten ne kurpitsat, jotka ovat siis ruokaa. Käyttääköhän joku kurpitsat?

Koristeita kauppakeskuksessa Dallasissa. En pysty edes kuvittelemaan kuinka kauan koristeiden tekoon on mennyt aikaa.

Kaiken kaikkiaan, olen ollut todella vaikuttunut upeista koristeluista kaupoissa, kauppakeskuksissa ja ihan oikeastaan joka paikassa, koska onhan näitä kurpitsoja paljon erilaisia ja todella komeita yksilöitä! Kaivertaminenhan on sitten taas ihan oma tarinansa! Katsoin netistä kaikkein hurjimpia kaiverruksia ja mietin, miten ihmeessä jollain vaan on silmää tehdä upeeta taidetta kurpitsasta!

Onhan kurpitsoja Suomessakin ja ainakin viime vuonna pistin merkille, että kurpitsoja käytetään myös Suomessa koristeina. Kyseessä on kuitenkin sen verran kallis raaka-aine, ettei ihan amerikan mittapuun koristeluja ole mahdollista tehdä, mutta kiva oli ihastella luomuksia viime syksynä. En tiedä sitten, miten tänä syksynä oli ja kuinka paljon lisää amerikkalaista kulttuuria on saapunut Suomeen asti.

Entä mites muualla maailmassa? Ainakin ymmärsin, että Saksassa olisi kanssa isot kurpitsajuhlat aina syksyisin, mutta mites muualla?

Johan tuli tarinaa kurpitsoista!
Kivaa alkavaa viikkoa kaikille!

Camilla